Inkkaripinkkarit on rauhallista porukkaa, mutta rajansa kaikella. Ne voi tulla ja skalpeerata sut, jos sä olet temppeliherra.
Yksi aikamme suurimmista videopelisankareista, salamurhaaja Ezio Auditore da Firenze, on päässyt lepoon. Assassiinin valkoiseen kaapuun pukeutuu nyt (puoliksi) amerikkalainen Connor, valmiina lopettamaan trilogiaksi suunnitellun sarjan yhdellä tomahaukan iskulla. Tai parilla lisää.
Kolmen Assassin’s Creed II -pelin, yhden animaatioelokuvan ja muiden oheistuotteiden jälkeen Ezion olikin jo aika päästä tuskistaan. Samalla kolmososa (sarjan oikeasti viides iso peli) jättää taakseen Euroopan ja purjehtii Atlantin tuolle puolen valistuksen ajan tuulien puhaltamana. Amerikka on vielä pitkälti koskematonta mahdollisuuksien mannerta, jossa maaperä on otollista vapauden, veljeyden ja vallankumouksen kaltaisille ajatuksille.
Historiallisesti peli sijoittuu 1770–1780-lukujen taitteeseen eli Amerikan itsenäistymistaistelun molemmin puolin. Brittien ja siirtokuntalaisten (tulevien amerikkalaisten) kähinäsopassa on lusikkansa monella muullakin. Pelin kannalta niistä tärkeimpiä ovat alkuperäisasukkaat, ranskalaiset sekä temppeliherrat, nuo assassiinien veriviholliset. Puoliverinen mohawk-prinssi Connor Kenway, oikealta nimeltään Ratonhnhaké:ton, haluaa suojella äitinsä kansaa taistelevien osapuolten sotarikoksilta.
Kuten aina, mikään ei ole mustavalkoista. Connor huomaa vauhdilla, että ystävien agendat voivat olla epäilyttäviä ja vihollisten näkemykset ymmärrettäviä.
Omppupomppu
Pelisarjan nykypäivään sijoittuvassa kehyskertomuksessa assassiinien jälkeläinen Desmond Miles jatkaa siitä, mihin Assassin’s Creed II: Revelationsissa (Pelit 12/2011, 89 p) jäi. Suurten muinaisten jälkeensä jättämän rauniotemppelin salat on selvitettävä, ennen kuin giganttinen aurinkopurkaus pyyhkii elämän maapallolta joulukuussa 2012. Avain kaikkeen on mystinen Eedenin omena, jonka haluavat myös pahat temppeliherrat. Desmond pääsee vihdoinkin tositoimiin käyttämään virtuaalimaailmoissa oppimiaan salamurhaveikon taitoja.
Molemmat juonikuviot ovat ihan kelvollisia. Desmondin tarina etenee vihdoinkin kunnolla eteenpäin, ja vaikka Connorin stoori on perinteinen kostoreissu, se sisältää onnistuneita käänteitä. Pääjuonen kaari on aika kekseliäs, sillä siinä Connor joutuu selvittelemään isänsä syntejä ja niiden seurauksia.
Sanotaan, että kun Amerikka puuttuu peliin, homma menee puihin. Totta, sillä uuden Creedin historiallinen periodi ei ole läheskään niin kiinnostava kuin edeltäjissä. Amerikkalaisille tämä hetki historiassa on varmasti pyhä, mutta eurooppalaisesta näkökulmasta vallankumouksen suurmiehet, nämä perustajaisät sun muut juipit ovat – muutamaa tunnetuinta lukuun ottamatta – vieraita. He voisivat yhtä hyvin olla fiktiivisiä, peliä varten keksittyjä hahmoja.
Aikakauden ylväs aate on myös ongelma. Vastenmielistä amerikkalaista patriotismia on varmasti yritetty välttää ja parissa kohdassa sitä hieman kyseenalaistetaan, mutta silti jouduin kuuntelemaan uuvuttavan määrän amerikkalaisuuden ylväyttä korostavia puheita ja hehkutuksia. Tämä siis mieheltä, jonka kirjahyllystä löytyy teos Words that Make America Great. Toisaalta animus-tietokannassa olevat Desmondin brittiläisen sidekickin Shaunin kirjoittamat historialliset taustoitukset ovat sävyltään hauskan sarkastisia. Ne sisältävät pistävää kritiikkiä Amerikkaa ja sen perustajia kohtaan, ja ovat kaikin puolin mainiota luettavaa.
Vaahterasiirappia ja sikareita
Pelialue on kolmosessa rutkasti suurempi kuin missään aiemmassa Assassin’s Creedissä. Bostonin ja New Yorkin kaupungit ovat jo itsessään mittavia, mutta niiden lisänä on valtava, villi rajaseutu metsineen, järvineen ja kyläpahasineen. Ja bonuksena merialueet Uuden Englannin rannikolta aina Karibianmerelle saakka. Merelle ei tosin pääse seilaamaan vapaasti vaan ainoastaan tehtävien puitteissa, mutta ihan hetkessä ei pelialue tule tutuksi.
Suuren pelialueen johdosta myös välimatkat ovat pitkiä, välillä liiankin. Pikamatkustuspisteistä huolimatta ympäriinsä saa juosta paljon, Connor ei ole mikään Usain Bolt, eikä metsissä ole juuri nähtävää. Mitä nähtävyyksiin tulee, siirtokuntien ”kuuluisat rakennukset” ovat toinen toistaan samanlaisempia kirkkoja ja kartanoita, jotka eivät mitenkään vedä vertoja Ezio-pelien antiikin ja renessanssin aikaisille, maailmanhistoriallisesti tärkeille monumenteille. Eipä ihme, kun suurin osa on vasta rakennettu.
Visuaalisesti maisemat ovat oikein viehättäviä. Tarinan edetessä vuodenajat paitsi vaihtuvat myös vaikuttavat pelaamiseen. Esimerkiksi metsän keskellä umpihangessa juokseminen on ihan erilaista kuin kirmaaminen kesäisellä nurtsilla. Laajan pelialueen ansiosta maisemissa riittää vaihteluakin, kun skaalaa riittää Uuden Englannin havumetsistä Karibian palmurantoihin. Mutta kaupungit ovat vaisuja, eivätkä myöhäisen aikaperiodin takia tunnu yhtä eksoottisilta kuin muinaisuuden loistoa hehkuvat Rooma tai Konstantinopoli.
Metsästä miestä, turkista sutta
Assassin’s Creed III:n ongelmat ovat pieniä, mutta sitäkin lukuisampia. Ezioon verrattuna Connor ei ole läheskään yhtä karismaattinen. Jätkä vaikuttaa kiukuttelevalta teiniltä. Huumori on yrmynaamaiselle inkkarille täysin vieras käsite, muutamia lakonisia heittoja lukuun ottamatta naama on joko peruslukemilla tai kiukkumoodissa.
Pelillinen pääsisältö on sitä samaa. Connor juoksentelee, kiipeilee ja loikkii ketterästi halki elävän tuntuisten ja tiheästi kansoitettujen kaupunkien, suorittaa välillä tarinaan liittyviä tehtäviä tai muuten vaan suhailee menemään, keräten taskuihinsa höyheniä ja muuta roinaa salaisten palkintojen toivossa. Itse tehtävät ovat vahvasti juonellisia ja lineaarisia, mutta tavoitteiden täyttämiseen on useita erilaisia tapoja, salavihkaisuudesta suoraan turpaanvetoon. Tehtävissä on runsaasti vaihtelua plus ilahduttavasti paljon ainutkertaisia kikkoja ja tapahtumia, joten ne eivät missään vaiheessa toista itseään.
Mutta kaikki tämä on nähty jo monta kertaa aikaisemmin. Eihän pelimekaniikassa ole edelleenkään mitään vikaa, kiipeily sun muu murhamieshommailu on sekä sujuvaa että hauskaa, mutta voisi sitä keksiä jotain uuttakin. Mukana ovat kirkontorneista tähystelyt, heinäkasoihin piiloutumiset, tympeät juoksutakaa-ajot väkijoukkojen halki ja niin edelleen. On aika yhdentekevää, ampuuko salamurhaaja kohteensa varsijousella vaiko alkuperäisamerikkalaisella mallilla, jos temppu käytännössä toimii samalla tavalla. Muutamasta uudesta kikasta tärkein on kiinalainen köysitikka, jolla voi hinata vihollisia vaikka puskaan tai puuhun surmattavaksi.
Sotilaiden, vartijoiden ja muiden vihollisten käyttäytyminen jättää edelleen toivomisen varaa. Paikoillaan seisovat tai katoilta tähystelevät vartiomiehet ovat ok, mutta muuten ei tekojärki paljon ukkojen päätä pakota. Connorin on todella helppo houkutella äijiä putoamaan laiturilta tai jyrkänteeltä omavalintaiseen kuolemaansa. Taisteluissakin vihut käyttäytyvät vaihtelevasti, välillä punanutut käyvät päälle joukolla, välillä osa odottaa turpasaunavuoroaan kiltisti, kun Connor hoitelee hyökkääjät pari kerrallaan.
Juonellisen toiminnan lisäksi Connor voi halutessaan kuluttaa peliaikaansa erilaisten tyhjänpäiväisten askareiden kanssa. Erilaista tekemistä kolmos-Creedissä on aivan älyttömästi, mutta suurin osa siitä on pääjuonen kannalta merkityksetöntä oheistekemistä. Joku hyödykkeiden rakentelu ja niiden myynti karavaaneissa on vain tylsää, ja jos haluaisin tehdä näin paljon käsitöitä, tilaisin pornokanavan. Erilaisia reseptejä on maailma väärällään, mutta suurin osa niistä on pelkkiä rahanhankintatuotteita. Kiinnostavan kuuloiset erikoisesineet, kuten Lincolnin miekka, vaativat niin mittavaa grindausta ja käsityöläisapurien levelöintiä, että oma mielenkiintoni ei todellakaan riittänyt.
Metsässä teurastetaan viattomia karvaturreja, kuten kettuja, peuroja tai majavia, ja myydään niiden nahat kauppiaille. Kaupungeissa tienataan kirjaimellisesti juoksupoikatehtävillä, eli toimittamalla kirjeitä ympäriinsä. Tuttua on kaupunginosien vapauttaminen temppeliherrojen ikeestä, jolloin joukkoihinsa saa salamurhaajaoppilaita. Ne eivät onneksi ole yhtä runsaslukuisia tai tehokkaita kuin Ezion aikoina.
Käytännössä raha on pelissä hyödytöntä: koko läpipeluun aikana ostin Connorille tasan kaksi uutta asua ja yhden miekan. Kun Ezio löysi Italian kaupoista aina jotain uutta haarniskapalaa tai parempaa mahakairaa, nyt kaupoista saatavat aseet ovat melko turhia.
Vanhassa varaa parantaa
Assassin’s Creedit ovat aina käsitelleet kulttuurisia asioita ja erityisesti kulttuurieroja varsin onnistuneesti. Kolmonen sössii tässä asiassa, sillä vaikka orjuuskysymystä ja itsenäisyystaistelun oikeutusta pohdiskellaan jonkin verran, on perusvire se, että jotakuinkin kaikki länkkärit ovat pahoja ja alkuperäisväestön edustajat stereotyyppisiä, henkien viisautta täynnä olevia ”jaloja villejä” ja muinaisten salaisuuksien vankkumattomia vartijoita. Aiemmin niin hyvin mustavalkoisuutta ja leimaamista vältelleessä sarjassa tämä on nolo särö.
Assassin’s Creed III ei missään nimessä ole huono tai edes keskinkertainen peli. Ymmärrän, että megahitin uudistamisessa askeleet otetaan pienillä mokkasiineillä, mutta silti odotin trilogian päätösosalta (tai trilogian päätöstrilogian avausosalta, koska niinhän tämä varmasti tulee menemään) huomattavasti enemmän. Ilokseen tätä vielä pelaa, mutta ikävästi varsinaista pelillistä sisältöä ei ole juuri uudistettu, pikemminkin se on jopa vähemmän monipuolista kuin vaikkapa suorassa edeltäjässä, Assassin’s Creed II: Revelationsissa. Sivuhommia on aivan liikaa eikä niiden laatu yllä itse asian eli salamurhailumeiningin tasolle.
Assassin’s Creed III:n hiekkalaatikko on kookas ja komea, mutta sen sisällön kiinnostavuus on niin ja näin. Ubi, pienempikin loota kelpaa, kunhan sieltä löytyy jänniä leluja. Tai edes uusia.
Vaikka sankari on puoliverinen, ei kai pelin tarvitse olla?
88