Ezio Auditore on sellainen ukko, joka ei minareetin nokassa huuda, vaan liitää äänettä alas kohteensa kimppuun.
Marraskuusta on tullut kuukausi, jolloin kuin taikakeijun kätilöitsemänä jostain Ubisoft Montrealin syövereistä putkahtaa maailmalle uusi Assassin’s Creed. Eikä siinä mitään, sarjan pelit ovat ehdottomasti viime vuosien toimintaseikkailujen parhaimmistoa.
Assassin’s Creed: Revelations jatkaa suoraan siitä, mihin viime syksyn Brotherhood lopetti, joten aiempia osia pelaamattomat ovat tarinan suhteen aivan totaalisen hukassa. Lyhyt alkuintro kyllä kertaa olennaiset tapahtumat, mutta sarjan taustakuviot ovat niin hämäriä, että Asscreed-ummikoita tai Brotherhoodin skipanneita ei tiivistelmä paljon lämmitä.
Joka tapauksessa salamurhaaja Ezio Auditoren seikkailut jatkuvat ja videopeleille epätyypillisesti sankari on vanhentunut todella arvokkaasti. Harmaantunut (ja lihonut) herra ei enää ole samanlainen koppava kuumakalle kuin nuoruudessaan, vaan pikemminkin maltillinen ja vähän kyyninen setämies, joka kantaa salamurhaajien suurmestarin roolinsa hieman vastahakoisesti, mutta kuitenkin velvollisuudentuntoisesti.
Istanbul, Konstantinopolissa
Tapahtumien näyttämönä on 1500-luvun alku ja ottomaanien imperiumin pääkaupunki Konstantinopoli. Toinen Rooma on mallinnettu samanlaisella pieteetillä kuin aiempien osien Italian niemimaan kaupungit. Nykyisen Istanbulin katuja tallanneena olin todella vaikuttunut kaupungin ja sen tunnettujen maamerkkien, kuten Hagia Sofian, melko täydellisestä uskollisuudesta esikuvilleen.
Konstantinopolissa Ezio jahtaa Marco Polon isän Niccolo Polon kätkemiä mystisiä avaimia, jotka avaavat pääsyn assassiinien Masyaf-linnakkeen salaiseen kirjastoon. Avaimilla on myös toinen kiehtova ominaisuus, sillä ne antavat Eziolle mahdollisuuden elää uudelleen sarjan ensimmäisestä pelistä tutun Altaïrin elämän käännekohtia.
Jotta avainten etsintä ei olisi läpihuutojuttu, niiden perässä ovat yllättäen myös ilkeät temppeliherrat. Historiallis-poliittisena lisäulottuvuutena käsitellään ottomaanien ja vallankahvasta syrjäytettyjen bysanttilaisten juonittelua. Pian käykin selväksi, että Bysantin keisarikunnan viimeiset rippeet ovat liitossa temppeliherrojen kanssa. Kuvioissa mukana pyörii myös kevyesti nörtähtävä, mutta povekas punapää Sofia Sartor, jonka pöksyihin Ezio pyrkii vanhojen kirjojen tulkitsemisen varjolla. Juoni tarjoaa jälleen kerran yllin kyllin salaliittoja, mystiikkaa ja historian uudelleenkirjoittamista eli juuri sitä, mistä Assassin’s Creedit ovat tunnettuja.
Mestarin jalanjäljissä
Pelin rytmitys on oivaa, sillä tappelua, toimintaa, ongelmanratkontaa ja rauhallisempaa tutkiskelua on sopivassa suhteessa. Moninpelikin löytyy, mutta sitä ei arvosteluversiolla päässyt testaamaan. Kaikesta päätellen luvassa on kuitenkin samaa kamaa kuin Brotherhoodin moninpelissä, joskin vähän laajempana ja hiotumpana.
Tarinankerronnallisesti Revelations on ehkä hieman hapuilevampi kuin kaksi edellistä osaa. Aina ei ole ihan selvää, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä ja ennen kaikkea miksi. Temppeliherrojen ja Masyafin avainten jahtaaminen tuntuu välillä hätäisesti kyhätyltä tekosyyltä Altaïr-episodien avaamiselle, mutta lopussa langat onneksi vedetään kunnialla nippuun.
Altaïrin tarina saa tyydyttävän, hieman surumielisenkin päätöksen, mutta Ezion kohdalta juttu jää vielä vähän ihmeellisesti kesken. Kenties tässä on jätetty tilaa DLC-seikkailulle, mutta olisin mielelläni nähnyt kunnollisen lopetuksen peruspelin puitteissa.
Jos tarina vähän ontuu, toiminta on onneksi ehtaa tavaraa. Salamurhaaja loikkii, juoksee, kiipeilee ja miekkailee yhä täydellisen sulavasti, eikä iän tuomista kankeusongelmista tarvitse kärsiä kuin parissa viimeisessä Altaïr-pätkässä. Ezion jo ennestään mittava asearsenaali on jonkin verran uudistunut. Perinteisten assassiinien kaksoisterien tilalle Ezio saa turkkilaisilta ystäviltään näppärän koukkuterän, jolla onnistuu murhaamisen lisäksi muun muassa korkeammalle kiipeily, köysiä pitkin liukuminen ja akrobaattisesti vihollisten yli loikkaaminen. Muuten sitten tappovälineistöstä löytyy muun muassa varsijousi, pistooli, myrkkynuolia, heittoveitsiä ja lukuisia erilaisia miekkoja, nuijia ja tikareita, joilla kaikilla on omat käyttötarkoituksensa kohteiden eliminoimisessa. Valinnanvaraa on paljon ja eri aseet sopivat eri pelityyleihin, joten jokainen varmasti löytää oman suosikkitapansa päästää jengiä päiviltä.
Gommit ja Pommit
Suurin uudistus on räjähteet, ja edellisen osan savupommit ovat pikku perunoita verrattuna Revelationsin pommivalikoimaan. Eziolla on vyöllään kolme pommitaskua, kaikkiin mahtuu kolme pommia, jotka on jaoteltu tappaviin paukkuihin, taktisiin räjähteisiin ja harhautuspommeihin. Mikä parasta, niitä kaikkia pääsee suunnittelemaan itse.
Pommit kasataan askartelupöydän ääressä kolmesta eri komponentista. Ruudin laatu määrittää räjähdyksen voimakkuuden, kuoren tyyppi sen, miten pommi laukeaa ja kolmas rakennusaine varsinaisen vaikutuksen. Esimerkiksi veripommi saa vaikutusalueelleen osuneet tyypit pakokauhun valtaan, näätäöljy karkottaa kaikki kohteen ympäriltä, hulluruohopommi aiheuttaa kuolettavan myrkytyksen ja erilaiset ääneen tai savuun perustuvat harhauttimet kiinnittävät vartijoiden huomion. Mukana on tietysti myös ihan perinteisiä räjähdyksen voimalla surmaavia paukkuja.
Eri paukut tarjoavat aseiden tapaan vaihtoehtoisia ratkaisumalleja eri pelityyleille. Tykästyin kovasti myrkkypommiin, joka toimi välillä vähän liiankin tehokkaana vartijajoukkojen surmaajana, sillä kiinnijäämisriski oli olematon jopa lähietäisyydeltä käytettynä. Myös harhautuspommit mahdollistavat hieman pölön tekoälyn jatkuvan jekuttamisen. Pommitarvikkeita jaellaan sen verran auliisti, että pulaa niistä ei tule missään vaiheessa.
Assassin’s Creed: Brotherhoodissa nähty uusien salamurhaajien värvääminen ja kouluttaminen on jälleen mukana. Temppeliherrojen ikeen alla olevien kaupunginosien vapauttamisen jälkeen assassiinit perustavat alueelle tukikohdan, jonka jälkeen ahdingossa olevia kaupunkilaisia auttamalla voi palkata nämä murhamiesten veljeskunnan leipiin. Noviiseja sitten lähetellään ympäri Välimeren aluetta tekemään myyräntyötä ja lopulta valtaamaan takaisin temppeliherrojen hallitsemia kaupunkeja.
Kaukotehtävät eivät sisällä mitään varsinaista interaktiota, mutta uutuutena jokaiselle tukikohdalle saa valita alaisistaan kiltamestarin, jonka kanssa Ezio pääsee suorittamaan kaksi ihan oikeaa koulutustehtävää. Niissä on jopa juoni, vaikka peruskuvio onkin se, että ensimmäisessä tehtävässä koulutettava kätyri mokaa ja toisessa virhe oikaistaan. Koulutukset tuovat kuitenkin mukavasti syvyyttä Ezion hahmoon ja saavat tämän oikeasti tuntumaan veljeskunnan suurmestarilta, eikä vain vanhalta läskiltä, joka murhailee ihmisiä huvikseen. Noin muuten oppipojat ovat edelleen supertehokkaita ja ratkaisevat taistelun kuin taistelun Ezion vislatessa ilmoille apurien kutsumerkin.
Luottoluokittaja Auditore
Pienempää oheistekemistä on oppipoikien kouluttamisen lisäksi ihan kivasti. Vaikka ottomaanien valtakunta ei vielä tässä vaiheessa historiaa ollutkaan Euroopan sairas mies, on Konstantinopolissa ymmärretty valtion omaisuuden yksityistäminen. Ezio voi ostaa itselleen lähes kaiken, aina sepänpuodeista kulttuurihistoriallisiin nähtävyyksiin. Mutta liiallinen rahojen levittely ympäriinsä kiinnittää temppeliherrojen huomion, jolloin ne saattavat tehdä hyökkäyksen johonkin assassiinien tukikohdista.
Tässä vaiheessa pöytään lävähtää todellinen ylläri, sillä tukikohdan suojelu hoidetaan tornipuolustusminipelinä. Idea kuulostaa samaan aikaan siistiltä ja typerältä, käytännön toteutus on valitettavasti jälkimmäistä. Suurimpana ongelmana on Ezion selän takana katonharjalla sijaitseva kamera, joka tekee taistelun kulun hahmottamisesta hankalaa ja puolustavien yksiköiden asettelun kovin epäkäytännölliseksi. Onneksi minipelin voi skipata pelaamalla varovaisesti silloin, kun huomiomittari on täynnä, ja hankkiutumalla huonosta maineesta nopeasti eroon.
Toinen pelisuunnittelun huti liittyy Revelationsin Desmond-osuuksiin. Ezion sieltä täältä keräilemät datasirpaleet avaavat pelattavaksi Desmondin muistoja, jotka niin ikään rikkovat pelin perinteistä kaavaa, sillä ne ovat ensimmäisestä persoonasta kuvattuja tasohyppelyosuuksia eräänlaisessa virtuaalitodellisuudessa. Muistoissa valotetaan Desmondin lapsuutta ja menneisyyttä pääasiassa puheen kautta, minkä ohella pakkosuoritetaan tympeää loikintaa ja palikoiden pinoamista. Tuntuu, että pelimoottori ei taivu kauhean hyvin tämäntyyppiseen kikkailuun, mutta koska nämäkin osuudet ovat vapaaehtoisia, eivät ne onnistu pilaamaan muuten hyvää peliä.
Ehkä pitäisi Pyhän Kritiikin nimessä hieman paheksua sitä, että Ubisoft pukkaa myyntiin käytännössä saman pelin kolmannen kerran kahden vuoden sisään. Uutuudenviehätys Ezion seikkailuista on toki kadonnut jo ajat sitten, ja Revelationsin suurin ero kahteen edeltävään osaan on se, että päähahmo on vanha ja pitsa on vaihtunut falafeliin.
Lisäksi kengässä hiertävät pelimoottorin pikkuviat. Maisemat, vaatteiden tekstuurit ja päähenkilöiden naamavärkit ovat kyllä upeita, mutta vastapainoksi kaikki kadut näyttävät samoilta ja muut kansalaiset ovat vajaamielisen näköisiä taikinanaamoja. Toisaalta Assassin’s Creedien resepti on edelleen niin pahuksen hyvä ja toiminta kaikin puolin hiottua, että Revelationsin hotkaisi vielä mielellään.
Jännityksellä jään odottamaan, mihin historialliseen aikakauteen pelisarjan todellinen kolmososa sitten sijoittuu.
89
