Maailman viimeinen suuri salaisuus on temppeliherrojen käsissä.
Assassin’s Creed II on kuin Italian matkailumainos. Vaikka pelin tapahtumat ovat armottoman raakoja, päällimmäisenä mieleen jäävät saapasmaan ajattoman kauniit kaupungit Firenze, Forlí, San Gimignano ja Venetsia. Italian-matkailijalle kaupunkien kirkot, palatsit ja aukiot ovat välittömästi tunnistettavia. Näkökulma maamerkkeihin on tietysti vähän eri kuin turistilla, sillä vain renessanssiajan salamurhaaja kiipeilisi Santa Maria Del Fioren katolla tai ylittäisi Venetsian Gran Canalin uiden.
Synkeästä ammatinvalinnastaan huolimatta edes Ezio Auditore da Firenze ei ole salamurhaaja syntyessään. Pelin alussa Ezio ei ole muuta kuin vähäpätöisen aatelissuvun tuhlaajapoika, jonka saavutukset ovat vaikuttavia ainoastaan naisrintamalla. Ezion kannattaisi skarpata, sillä Firenzen kulisseissa kuohuu.
Kaiken pahan alku ja juuri ovat kaupunkiin pesiytyneet temppeliherrat, jotka kokoavat voimiaan Medicien hallitsijasukua ja heidän liittolaisiaan vastaan. Ezion isä on Medicien suosiossa, joten temppeliherrat päättävät tehdä koko Auditoren suvusta esimerkin. Pidätykset täpärästi välttävä Ezio voi vain seurata avuttomana sivusta, kun suvun muille miehille luetaan näytösoikeudenkäynnissä hirttotuomiot.
Lainsuojaton Ezio on menettänyt hetkessä kaiken. Jäljellä on vain kosto.
Pitkä tie
Harvassa pelissä päähenkilö lunastaa itsensä kuin ärsyttävästä raikulipojasta synkkäluonteiseksi vastuunkantajaksi miehistyvä Ezio. Vihkiytyminen muinaisten salamurhaajien saloihin etenee kenties epäuskottavan vauhdikkaasti, mutta kiirehtimällä vältetään turha joutokäynti. Ezio ammentaa oppinsa kaikkialta, jopa varkailta ja kurtisaaneilta. Arvaahan sen, että levoton nuorukainen paljastuu luonnonlahjakkuudeksi, aivan kuten Medicejä palvellut isänsä.
Kostoretkellään Ezio on näkymätön kuolema, väkijoukossa luunvalkoisen hupun peittämät kasvot, joihon kukaan ei kiinnitä huomiota ennen kuin on liian myöhäistä. Yksi toisensa jälkeen temppeliherrat ja heidän kätyrinsä kuolevat assassinon veitsenterään.
Ezio on valinnut vastustajansa huolella, sillä kristikunnan valtarakenteisiin soluttautuneet temppeliherrat ovat kutakuinkin vaarallisin voima maan päällä. On kuin jokaista murhattua kohden paljastuisi kaksi salaliittolaista lisää. Lopun hetkellä jotkut heistä haluavat puhua, toiset vain kiroavat kohtaloaan. Todellinen vihollinen kätkee kasvonsa viimeiseen asti.
Tie on nousta pystyyn, kun Ezio yrittää päästä käsiksi salaliiton sisäpiiriin. Nämä miehet eivät ole mitään toisen luokan aristokraatteja, vaan ylimpiä vallanpitäjiä, jotka varjelevat vainoharhaisesti omaa turvallisuuttaan. Onneksi Ezio ei ole tehtävässään yksin. Liittolaiset eivät ehkä jaa salamurhaajan motiiveja, mutta joskus ystäväksi riittää vihollisen vihollinen. Todellisen ystävän Ezio saa Leonardo da Vincista. Kaikki salamurhaajan erikoisvarusteet ovat peräisin renessanssineron työpajasta.
Maailma on kiipeilyteline
Salamurhista puhuminen on sikäli harhaanjohtavaa, että suurin osa peliajasta kuluu kiipeillessä. Aivan kuten alkuperäisen Assassin’s Creedin Altaïr, Ezio on todellinen peto kiipeämään. Ylös, alas ja sivuille – kaikkiin suuntiin mennään, kunhan seinässä on pienikin halkeama tai epätasaisesti muurattu kivi, josta saa otteen.
Yleensä Ezio kapuaa katoille kuin heittämällä, mutta vaativimmissa kohdissa kiipeilyssä tarvitaan pelisilmää. Esimerkiksi Venetsian Campanilen kellotornia ei ihan tuosta vain valloiteta. Hypyissään Ezio on ilahduttavan varma, sillä loikat ovat joka kerta täsmälleen oikean pituisia. Ezion bravuurinumero on vatsanpohjia kouraiseva uskonloikka, jossa hurja vapaapudotus päättyy alla odottavaan heinäkasaan.
Vartiomiehet eivät katso katoilla seikkailua hyvällä. Uhkauksia ja jousipyssyn vasamia sataa heti niskaan, jos Ezio tulee nähdyksi. Vaan Eziolla on valtti hihassaan. Ranteen alle kätketty mekaaninen tikari on niin katala yllätys, että harva vartija ehtii edes reagoida äkilliseen tappoiskuun. Kun Leonardo da Vinci rakentaa Eziolle vielä toisen tikarin, vartiomiehiä hoitelee vaikka kaksi kerrallaan.
Tikarin käyttö edellyttää lähietäisyyttä, joten Ezion on parempi lähestyä vihollisiaan huomaamattomasti. Selkään puukottaminen voi tuntua epäreilulta, mutta rehdimpi taistelu kääntyy helposti tilanteeksi, jossa salamurhaajaa piirittää kymmenen keihäsmiestä. Silloin on parempi unohtaa tikarit ja vetää miekka tupesta. Miekkailu on samanlaista vastaiskupaikkojen kyttäämistä kuin alkuperäisessä Assassin’s Creedissä. Kolmen napin (isku, vastaisku, väistöliike) taistelusysteemi tuntuu yksinkertaisuudestaan huolimatta yllättävän palkitsevalta, sillä miekkailussa on selkeästi havaittava rytminsä.
Ihan jokaista taistelua ei kannata katsoa loppuun asti. Siinä vaiheessa kun terveysmittari on painunut kriittiselle ja vihollisen panssarihirviö on lyönyt Eziolta miekan kädestä, on yleensä parempi ottaa jalat alle. Vihollisten karistaminen ei vaadi kuin näköyhteyden kadottamista ja sopivaan piilopaikkaan pujahtamista. Venetsiassa piiloksi kelpaa vaikka lähin kanaali.
Kunhan Ezio vain on rahoissaan, hän voi aina turvautua kaupunkilaisen joutoväen apuun. Yrmeän näköiset portinvartijat unohtavat iloisesti tehtävänsä, kun Ezion palkkaamat kurtisaanit uivat liiveihin.
Menneiden korjailua
Annoin alkuperäiselle Assassin’s Creedille 92 pisteen arvosanan, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna oli vähän liian korkea. Taisin olla liian ihastunut upeisiin keskiaikaisiin puitteisiin, sillä pelin maailmassahan ei tapahtunut muuta kuin yhdeksän kaavamaisesti etenevää salamurhaa. Sisältöä olisi voinut olla paljon enemmän, ja jatko-osassa sitä onkin.
Tiedän, että se on paljon sanottu, mutta Assassin’s Creed II korjaa melkein kaiken, mikä ykkösosassa oli vikana. Ei enää tapahtumaköyhiä kaupunkeja ja samanlaisina toistuvia juonitehtäviä. Jopa salamurhia on tarjolla enemmän kuin ne pakolliset, sillä Ezio voi napata ylimääräisiä keikkoja kirjekyyhkyiltä.
Jatko-osaan on lisätty jopa ominaisuuksia, joita en tiennyt edes kaipaavani. Pelissä voi korjata Ezion uutta kotikylää Monteriggionia, kerätä taideaarteita, koluta salamurhaajien katakombeja Altaïrin haarniskan toivossa ja etsiä seinäriimuista temppeliherrojen salattua totuutta. Riimujen keräily oli minun juttuni, sillä niiden taakse kätkeytyvät Dan Brown -tyyppiset salaliittosepustukset ja mytologiset kuva-arvoitukset osoittautuivat kaikessa pähkähulluudessaan aivan ylivertaisen viihdyttäviksi.
Hiiviskelypeliksi Assassin’s Creed II:ssa on masentavan tyhmä tekoäly. Vartijat reagoivat vastoinkäymisiin täysin arvaamattomasti, joten lähistöllä lojuva ruumis voi aiheuttaa joko suurhälytyksen tai sitten siihen suhtaudutaan täysin välinpitämättömästi. Välillä näyttää, että vartijat suorastaan unohtavat olevansa taistelussa, jolloin he yksinkertaisesti laskevat suojansa. Vartiomiehet loikkivat myös auliisti jorpakoihin, vaikka kukaan heistä ei osaa uida. Tekoäly ei ihan ole pelin pilaavan tyhmää, mutta häiritsevän omituista silti.
Jos sekoileva tekoäly on vaivaannuttavaa, vielä vaivaannuttavampaa on Assassin’s Creedin virtuaalitodellisuus. Tarpeettoman mutkikas juoniasetelma selittää historialliset tapahtumat tietokonesimulaationa, jota ronkitaan esiin Desmond Miles -nimisen jokamiehen perimään kätketyistä muistijäljistä. Kun tällainen juonikuvio pantiin jo ykkösosassa alulle, sitä ei voi Assassin’s Creed II:ssa enää hylätä.
Kaikeksi onneksi jatko-osa onnistuu kehittämään Desmond-kuviota jotenkuten mielenkiintoiseen suuntaan. Nykypäivän tapahtumat eivät enää tunnu täysin irrallisilta muuhun peliin nähden. Lopussa saatoin vain myhäillä hyväksyvästi, kun menneisyyden Ezio vastaanottaa tulevaisuuden Desmondille osoitetun viestin. Vaikka peliä voi jatkaa vielä loppuratkaisun jälkeen, Assassin’s Creedistä pedataan ilmiselvästi trilogiaa. Näin hyvän jatko-osan jälkeen päätöstä tuskin malttaa odottaa.
92
