Suosittuihin eurooppalaisiin sarjakuviin perustuneet pelit eivät ole laadullaan vakuuttaneet. Lucky Lukea viitsi veivata noin vartin verran. Ahmed Ahne arvosteli itse itsensä jo englanninkielisellä nimellään - Iznogoud. Tinttiä odotellessa on meille juuri ilmestynyt Asterix.
Suoraan sanoen en tiennyt lainkaan mitä odottaa Asterix-peliltä. Goscinnyn ja Uderzon sarjakuva-albumit olivat kyllä hyvin tuttuja. Lähes kahdenkymmenen vuoden ajan olen lukenut ne kaikki läpi noin neljän vuoden välein. Kyse on siis pyhistä arvoista.
Playstationin Asterix-peli on yhdistelmä strategiaa ja tasohyppelyä. Peli on jaettu selvästi kahtia näiden kahden tyylilajin välillä. Pääkohderyhmä lienee keskivertoa kärsivällisemmät lapset. Sen verran helppo peli on pelata. Onneksi vaikein kolmesta vaikeusasteesta tarjoaa kuitenkin haastetta aikuisellekin.
Taustatarina kerrotaan aika kömpelöllä perinteisellä piirrosanimaatiolla, mutta siitä on vaikea olla vihainen, sillä hahmot näyttävät juuri siltä miltä pitääkin.
Pelin lähtökohta on myös ilahduttavan uskollinen itse sarjakuvalle. Koko Ranska on roomalaisten valloittajien hallussa lukuunottamatta pientä gallialaiskylää, joka pitää puoliaan tietäjä Akvavitixin taikajuoman avulla. Taikajuoma antaa valtavat voimat, joiden avulla roomalaisia sotilaita on helppo pistää turpiin ja pinoon.
Mutta Akvavitix tarvitsee juomaansa aineita, joita löytyy ympäri Ranskanmaata. Pelin Ranska on jaettu 82 provinssiin, joista gallialaiset aluksi pitävät hallussaan yhtä ainoata, omaa kyläänsä. Tarkoitus on, että Asterix, Obelix ja kumppanit pitävät sekä puoliaan roomalaisia vastaan että ottavat haltuunsa provinssin provinssin jälkeen. Lopullinen päämääränä on häätää roomalaiset Ranskasta kokonaan.
Kuin lautapeli
Asterix alkaa strategiaosuudella. Akvavix valmistaa kotikylässä kaiken aikaa lisää taikajuomaa, jonka voi jakaa valloittamilleen alueille annos kerrallaan. Tämän jälkeen seuraa hyökkäysosuus, joka on Obelixin heiniä. Hän valitsee naapuri-provinssin, jonka kanssa otetaan miehestä mittaa.
Taistelu tapahtuu hyvin yksinkertaisen logiikan avulla. Yksi taikajuoma-annos vastaaa yhtä roomalaista sotilasta. Jos viiden taikajuoma-annoksen provinssista uhraa kolme annosta omille hyökkäysjoukoille ja hyökkää kahden sotilaan naapurialueelle, sen saa itselleen ja sinne jää vielä yhden taikajuoma-annoksen "puolustuspartio".
Itse taisteluun ei siis voi vaikuttaa, vaan pelaajan iloksi jää katsoa ja kuunnella kartalla liikkuvia joukkoja ja tappelusta nousevaa pölypilveä. Viimeisenä on vielä mahdollisuus siirtää taikajuomaa omasta provinssista toiseen siten, mikä on strategisesti järkevintä.
Tämän jälkeen Julius Ceasar ja hänen armeijansa ylipäällikkö tekevät vastaavat liikkeet omilla joukoillaan yrittäen tietenkin valloittaa gallialaisalueet takaisin itselleen ja mieluiten korkojen kera.
Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun systeemiin pääsee sisään, se on oikeastaan aika lysti. Asterixin strategiaosuus voisi olla yhtä hyvin lautapeli. Hyviä vertailukohtia ovat esim. tammi, backgammon tai varsinkin go, joissa myös on hyvin yksinkertaiset perussäännöt, mutta pelien todellinen taitaminen vaatii harjoittelua ja strategian tajua.
Pelaaja on aina gallialaisten puolella roomalaisia vastaan.
Sitten hypitään
Kun gallialaiset saavat haltuunsa provinssin, josta löytyy Akvavitixin tarvitsemia taikajuoma-aineita, seuraa tasohyppelyosuus. Se on aikamoinen pettymys. Radat ovat kyllä 3D, mutta niin niukasti kuin kyseistä termiä voi yleensä käyttää.
Grafiikka on kömpelöä, vaikka hitaasti lyllertävä Obelix jonkin verran Obelixilta näyttääkin. Onneksi Obelixin saa myös juoksemaan, niin tuskaisen hidasta hänen kävelemisensä on.
Tasohyppelyosuuksien ideana on kerätä kultarahoja ja taikajuomapatoja ja taistella vihollista vastaan painamalla yhtä ainoaa hyökkäysnappulaa pari kertaa, kun vihollinen on hollillaan. Aika tylsää ja liian helppoa.
Mikäli Asterix olisi pelkästään tasohyppely, se saisi hyvin nuivan vastaanoton. Ratojen suunnittelijat ovat olleet laiskoja, eikä mielikuvitusta ole käytetty. Myös audio-visuaalinen toteutus on jostakin parin vuoden takaa.
Pelistä löytyy myös kolmas osuus, tai kenties olisi parempi puhua ihan omasta alipelistä, joka lisää pari pistettä kokonaisarvosteluun. Joihinkin provisseihin on kätketty "lennätä roomalaista" -leikki. Siinä Obelix harrastaa moukarinheittoa, mutta moukarinaan hän käyttää legioonalaista. Pelaajan tehtäväksi jää naputtaa Obelixin pyörimiesliikkeeseen tarpeeksi vauhtia ja valita oikea heittokulma. Hauskaa. Ihan kuin Commodore 64:n yleisurheilupelin keihäänkeitto silloin aikoinaan.
Pitkin hampain on tunnustettava, että Asterix on pelinä pettymys. Itse olisin pelannut mieluummin pelkästään strategiaosuutta, mutta sellaista mahdollisuutta ei ollut. Maailmassa on kuitenkin niin paljon Asterixia parempia tasohyppelyitä, vaikka kyllä tämäkin Iznogoudin voittaa. Vaan mikäpä ei voittaisi.
69
