”Haloo? Haloo? Ketään kotona? Huh? Mieti, McFly. Mieti!”
Meidän lapsuuttamme/nuoruuttamme tekee uusiksi Hollywood, sitä raiskaa Lucas ja muuntaa peleiksi Telltale. Telltale iskee ikääntyvän pelikansan nostalgiaan, tuloksena esimerkiksi seikkailuklassikkojen Sam&Max ja Monkey Island uudet versiot.
Nyt Telltale kierrättää saman ikäpolven lapsuuden leffasankarit uusissa episodipohjaisissa seikkailupeleissä. Ensimmäisenä vuorossa oli (nyt kokonaisuutena julkaistu) Back to the Future: The Game, hanketta jatkoi Jurassic Park vuoden lopussa. Paluu Tulevaisuuteen kärsi ensimmäisessä osassaan lyhyydestä, liiasta helppoudesta ja huonosta kenttäsuunnittelusta (Pelit 2/2011, 79 p), mutta entäpä viiden episodin koko kausi?
Episode 2: Get Tannen
Kakkosepisodi jatkaa McFlyn ja Doc Brownin seikkailua kieltolain ajan Hill Valleyssa. Aikakaudesta saadaan paljon enemmän irti kuin lyhyenlännäksi lämmittelyksi jääneessä ykkösepisodissa. Gangsterien pitämä salabaari pääsee suurempaan rooliin, ja ongelmistakin on saatu tehtyä vähän mielenkiintoisempia.
Ilahduttavasti myös kentässä navigoiminen on helpottunut, sillä kamerakulmat ovat vaihtuneet johdonmukaisempiin vinkkeleihin, eivätkä aiheuta niin paljon äkillisiä suunnanvaihteluita ja eksymisiä. Kenttäsuunnittelun paraneminen jää kuitenkin ainoaksi merkittäväksi kehitykseksi, sillä myös kakkosepisodi on liian lyhyt ja helppo.
Episode 3: Citizen Brown
Elokuvasarjalle uskolliseen tyyliin yhden ongelman ratkaiseminen aikamatkalla johtaa tusinaan uuteen ongelmaan nykypäivään palatessa. Vähäpätöinen muutos menneisyydessä on muuttanut kasari- Hill Valleyn dystooppiseksi poliisivaltioksi, jossa toisinajattelijat ja kriminaalit aivopestään poliittisesti korrekteiksi zombeiksi.
Uusi ympäristö tuo mukavan piristysruiskeen peliin, tarinakin alkaa temmata mukaansa. Vaikka vaikeustaso on edelleen liian matala, on ongelmiin saatu vaihtelua. Esimerkiksi Martyn rock-kaksintaistelu tyttöystävän uutta heilaa vastaan on mieleen jäävä ongelmanratkaisukohtaus.
Viimeistään kauden puolivälissä alkaa kuitenkin käydä piinallisen selväksi, että pelit eivät ole lähellekään niin hauskoja kuin elokuvat. Suurin syyllinen on käsikirjoitus. Muutamia vauhdikkaita toimintakohtauksia lukuun ottamatta BttF: The Game on yksinkertaisesti tylsä. Suurin osa peliajasta kuluu keskustelemiseen ja eestaas ravaamiseen, ja se on merkittävä ongelma, kun dialogi on unohdettavan yhdentekevää. Olen niin suuri BttF-fani, että pystyn tältä seisomalta kertaamaan kokonaisia kohtauksia elokuvista, mutta peleistä ei jää mieleen mitään.
Episode 4: Double Visions
Nelkkukelkussa palataan kieltolain aikaan korjaamaan erehdystä. 30-luvun Yhdysvallat alkaa jo tympiä ympäristönä, mutta onneksi kentät sentään ovat erilaisia. Jakson tarina pyörii gangsterien kynsistä vapautuneen Hill Valleyn tiedemessujen ympärillä. Huvittavan vanhanaikaiset visiot tulevaisuudesta 30-luvun näkökulmasta tarjoavat ihan hauskan ympäristön seikkailulle, kun harhapoluille eksynyttä nuorta Emmet Brownia ohjataan kohti oikeaa tiedemiehen kohtaloaan.
Emmet pelastetaan nurinkurisella menetelmällä, sillä tavoitteena on loata tämän maine mielitiettynsä silmissä. Salaliiton toteuttaminen on ajoittain viihdyttävää, mutta vitsit eivät oikein vieläkään toimi ja vaikeustaso on edelleen naurettavan matala. Minä olen yleisesti ottaen surkea hiiriseikkailujen pelaaja, sillä en ole selvinnyt yhdestäkään lajityypin klassikosta ilman runsasta turvautumista läpipeluuoppaaseen. BttF:n ongelmat selvitin kuitenkin minuuteissa, vain harvoin tuli tarvetta turvautua edes pelin sisäiseen vinkkioppaaseen.
Episode 5: Outatime
Kauden finaali tarjoaa viimeinkin kunnollista vaihtelua, sillä se pyörii useassa eri aikakaudessa ja tarjoilee mielenkiintoista pähkäiltävää. Lopetus on selkeästi paras episodi ja kauden ainoa, joka tuntuu riittävän pitkältä.
Ikävystyttävän käsikirjoittamisen ja liian leppeän vaikeustason lisäksi suurin pettymys minulle BttF: The Gamessa on se, että aikamatkustus ei ole osa pelimekaniikkaa, vaan se on jätetty pelkäksi kulkuvälineeksi, jolla hahmot siirtyvät uuteen ympäristöön. Vaikka jokaisen leffoja katsoneen naskalin haaveena oli päästä itse DeLoreanin ohjaimiin, ei peli päästä leikkimään omalla aikakoneella.
Kokonaisuutena Paluu Tulevaisuuteen jää Telltalen vaihtelevassa ansioluettelossa keskinkertaiseen kastiin. BttF: The Game onnistuu välillä palauttamaan mieleen lämpimiä muistoja lapsuuden leffahetkistä, mutta siihen se sitten jääkin.
Hei Telltale, kyllä meillä on joku kotona, ja me mietimme.
76
