Menneet ajat eivät enää palaa, mutta menneisyyden roolipelit voivat palata.
Sarevok on kukistettu, Miekkarannikko on pelastettu ja Baldur’s Gaten sankarin tarinalle on pantu piste. Vaan eipäs olekaan, sillä Beamdog käyttää Raise Dead -taian roolipelivanhukseen.
Joulukuussa 18-vuotissynttäreitään viettävä Baldur’s Gate (Pelit 1/1999, 91 p) on rakastettu klassikko, jonka maine on vain kasvanut vuosien myötä. Sujuvasti kynäilty tarina, persoonalliset hahmot, hienot musiikit, maalauksellinen taide ja taktinen taistelu muodostavat miellyttävän kokonaisuuden, joka on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin. Ilmassa väreilee suuren seikkailun tuntua, kun sankarit samoilevat luonnossa ja kartoittavat tuntemattomia seutuja. Metsässä vastaan saattaa astella vaikka legendaarinen Drizzt.
Beamdog ehosti Baldurit onnistuneesti parannelluiksi painoksiksi, mutta nyt pelinkehittäjä haukkaa selvästi tuhdimman palasen. Käsikirjoituksen ja hahmojen on syytä olla kunnossa, kun klassikkoon kirjoitetaan lisäluku. Siege of Dragonspear valottaa tapahtumia ensimmäisen ja toisen Baldur’s Gaten välissä. Mitä sankareille tapahtui Sarevokin lyömisen jälkeen, ja miten Jon Irenicus liittyy kuvioon?
Kohta 20-vuotias Infinity-moottori natisee liitoksistaan ja BG-puristit odottavat epäonnistumista tikarit teroitettuina. Voiko Beamdog onnistua?
Vanhoja tuttavuuksia, tuoreita kasvoja
Aloitin huolellisen valmistautumisen, kun kuulin Siege of Dragonspearin julkaisusta. Loin taistelija/varkaan, heittelin tunnin noppia ja puhdistin Miekkarannikon kaikista mahdollisista uhkista. Tahkosin jopa Tales of the Swordcoastin puuduttavimmat tehtävät. Kestin kaiken, olihan minulla seuranani Minsc ja Boo.
Siirsin tallennukseni sujuvasti SoD:iin ja jatkoin seikkailua. Luulin, että vanha orkesteri pysyisi kasassa hetken, mutta Sarevokin viimeisen kätyrin kukistamisen jälkeen porukka ampaisi eri suuntiin. Osa lopullisesti: Ajantis ja Kivan katosivat ryhmästäni kuin tuhka tuuleen. Onneksi tärkeimmät hahmot (Minsc, Edwin, Viconia) liittyivät remmiin myöhemmin. Alkuperäisessä Baldurissa lähetin Khalidin itsemurhakeikalle, mutta SoD:ssa änkyttäjä on herännyt henkiin. Tällä kertaa annoin armon käydä oikeudesta ja kelpuutin hänet ryhmän jousimieheksi.
Uudet npc-hahmot on kirjoitettu ja ääninäytelty kelvollisesti, mutta tuoreet tuttavuudet eivät vedä vertoja aidoille ja alkuperäisille ryhmäläisille. Uusista hahmoista nappasin porukkaani vain Corwinin, eikä sekään johtunut vakavamielisen tosikon hersyvästä persoonasta.
Mutta Beamdogille on nostettava hattua siitä, että se on onnistunut kiinnittämään lähes kaikkiin rooleihin alkuperäiset näyttelijät, myös Irenicusta antaumuksella tulkitsevan David Warnerin. Lisäosa tuo mukanaan yhden uuden hahmoluokan. Shamaani on parantaja, joka osaa manata esiin henkiä. Käyttökelpoinen lisäys, mutta pitäydyin perinteisissä papeissa ja druideissa.
Keikka takana, monta edessä
Siege of Dragonspeariin ei kannata tarttua, jos ei ole läpäissyt alkuperäistä Baldur’s Gatea. Lisäosan juoni, hahmot ja tapahtumat jäävät ensikertalaiselle etäisiksi, jos roolipeliin ei ole entuudestaan kosketuspintaa. Myös taistelujärjestelmä ja pelimekaniikat vaativat syventymistä.
Jostain kumman syystä lisärissä on vaihtoehtoinen story mode -vaikeusaste, joka muuttaa hahmot kuolemattomiksi puolijumaliksi. Haasteen tappava lisäys ei palvele naavapartoja eikä uusia pelaajia.
Lisärin pääpahis on Caelar Argent, kirkasotsainen idealisti, jonka tarkoitus pyhittää keinot. Caelar on ristiriitainen persoona, jolla on selässään menneisyyden painolasti. Caelar ei ole pahiksena huonoimmasta päästä, mutta järin moniulotteiseksi hahmoa ei voi sanoa. Lisäksi Caelar tarvitsisi silmälasit, sillä hän ei huomaa lähipiirinsä vehkeilyä edes metrin päästä.
SoDia vaivaa epätasaisuus. Tarinalla on hyvät hetkensä ja käsikirjoitus toimii ajoittain, mutta välillä kliseemittarit räjäyttävää dialogia lukee epäuskoisena. Ja kuuntelee, sillä jotkut ääninäyttelijät vetävät roolinsa täysin läskiksi. Kontrasti on melkoinen, kun Warnerin kaltaisen ammattilaisen suoritusta seuraa poskia kuumottava amatöörin kiljunta.
Eteenpäin, mars!
Baldurit tunnetaan vapaudestaan, lisäosa etenee lineaarisemmin. Seikkailu on paloiteltu kappaleisiin, joissa on selkeä tavoite. Baldur’s Gate on kaaoksessa Sarevokin lyömisen jälkeen ja kaupungissa on valtatyhjiö, joten protagonistin on yhdistettävä kinastelevat ryhmittymät ja johdettava joukkoja edestä. Sankariseurue liikkuu armeijan etujoukoissa, joka raivaa tietään kohti Dragonspearin linnoitusta. Kun armeija marssii eteenpäin ja pystyttää uuden leirin, vanhoille alueille ja tehtäviin ei voi enää palata. Fiksuna uudistuksena ryhmästä poispotkitut hahmot kokoontuvat leiriin.
Kokemus on emopeliä suoraviivaisempi, mutta pelihousuja ei ole syytä repiä lineaarisuuden takia. Metsissä samoilua, kaupungeissa ja leireissä tallustelua, luolastoissa könyämistä ja satunnaiskohtaamisia on enemmän kuin riittämiin. Alueet ovat tiiviitä, mutta riittävän suuria ja niissä riittää tekemistä. Rytmitys toimii eikä seikkailuun ehdi kyllästyä, vaikka tarinalle kertyy mittaa yli 20 tuntia.
Dragonspearin taistelut ovat massiivisia, parhaimmillaan kahakoihin osallistuu kymmeniä hahmoja. Kuolo korjaa nopeasti, jos sankarikuusikko syöksyy sokeasti vihollislinjojen keskelle. Etenkin kahden käden aseita heiluttelevista lähitaistelijoista tulee jousiampujien ja maagien ristitulessa nopeasti reikäjuustoa. Core-säännöillä taistelut ovat muutenkin haastavia. Väännöt lohikäärmeitä, lichejä ja demoneita vaativat huolellista valmistautumista, taktista silmää, oikeanlaisia taikoja ja parannusjuomia. Onneksi tulipallo naamaan ja karkuun -taktiikka toimii edelleen.
Kohti ääretöntä
Siege of Dragonspearin tehtäväsuunnittelu ansaitsee kiitoksen. Missiot voi yleensä suorittaa parilla vaihtoehtoisella tavalla. Rosvojoukkoa ei tarvitse nitistää viimeiseen mieheen, vaan pomon kellistyessä lakeijat antautuvat ja tehtävästä saa silti täydet kokemuspisteet. Vampyyrin metsästäjä puolestaan voi kääntyä ykskaks yllättäen verenimijän puolelle. Tehtävien joukossa on myös hölmöjä juoksupoikahommia, jotka jätin suosiolla tekemättä.
Infinity ei ole enää vetreimmillään, mutta vanhasta moottorista puristetaan paljon irti. Näkymän voi vetää korkealle lintuperspektiiviin, halutessaan suttuisia hahmoja voi tiirailla myös lähietäisyydeltä. Jotkut käyttöliittymän uudistukset, kuten hahmospritejen paksut reunaviivat, maailman harmaaksi muuttavan pausen ja taistelussa ilmestyvät terveyspalkit, kytkin heti pois päältä.
Siege of Dragonspearin selkeästi suurin rasite ovat bugit. Ehdin läpäistä lisäosan ennen ensimmäisen korjauspäivityksen julkaisua, joten ongelmat lävähtivät naamalleni voimalla. Bugien kirjo oli moninainen: peli kaatuili, story mode lävähti automaattisesti päälle, nopeuskengät lakkasivat yhtäkkiä toimimasta.
Pahimpaan bugiin törmäsin, kun pääjuonitehtävän juuri antanut Khalid heitti henkensä varoittamatta. Juoneen liittyvän tapahtuman johdosta Khalidiin iski ilmeisesti tappava level drain -efekti. Onneksi pappini taikalistalta löytyi negative plane protection, jonka avulla Khalid säilyi hengissä. Huh.
Siege of Dragonspear syleilee menneisyyttä ja nykyisyyttä. Beamdogin epätasainen teos ei yllä lähellekään alkuperäisten Baldurien tasoa, mutta lisäosalla on silti hyvät hetkensä. Mikä tärkeintä, se näyttää, kuulostaa ja tuntuu Baldur’s Gatelta.
Kohtasin pitkästä aikaa vanhan ystävän. Ystävä on muuttunut, eikä meillä synkkaa niin hyvin kuin parikymmentä vuotta sitten, mutta ystävyys on edelleen vaalimisen arvoinen.
Baldur’s Gate: Siege of Dragonspear
Arvosteltu: PC
Beamdog
Versio: Myynti
Suositus: Pentium 3, 256 Mt muistia, Radeon Xpress 1200 tai GeForce FX 5200
Testattu: Intel Core i7-6700K 4,0 GHz, 16 Gt, GeForce GTX 970, Windows 7
Moninpeli: 2-6 verkossa
Ikäraja: 12
80
