Rokki soi ja aseet laulaa
Jos hallitsee yhden taiteenlajin, hallitsee jokaisen. Näyttelijä voi ruveta muusikoksi, kirjailija näyttelijäksi, mikäpä estäisi muusikoita loistamassa pelien virtuaalisella lavalla?
Kun joku sanoo ”bändipelit”, minulle tulee ensimmäisenä mieleen Rock Bandin, Guitar Heron ja Singstarin kaltaiset takavuosien hittibilepelit.
Mutta ennen vanhaan, kun miehet olivat miehiä ja pelit rautaa, myös bändien oheispelit olivat oikeita pelejä, eivät muovikitaran vingutusta. Genret hallittiin ammuskelusta tasoloikkaan, mutta lähes kaikkia bändipelejä yhdistää yksi asia. Ne ovat luokattoman huonoa paskaa.
Ei siis hai?
Kun raavaat rokkarit panevat nimensä peliin, ei ole yllätys, että yleisin tyylilaji on räiskintä. Koska oma musiikki on rankkaa, pitää sen pelinkin olla! Mutta ainoa mikä näissä peleissä on oikeasti rankkaa, on niiden pelaaminen.
Bändipelien tunnettuudessa yksi nousee ylitse muiden, yksi, jonka nimen kuulin jokaisesta suusta kysellessäni tuttujen musadiggarien kokemuksia bändipeleistä: Iron Maidenin Ed Hunter (Pelit 6/1999, 35 pistettä).
Ed Hunter ilmestyi kesällä ’99 samannimisen kokoelma-albumin oheistuotteena. Kahden musiikkilevyn lisäksi kolmas levy oli omistettu pc-pelille. Ed Hunter on yksinkertainen räiskintä, jossa pelaaja liikkuu kuin kiskoilla eteen juoksevia vihollisia hiirellä ammuskellen. Taustatarina on päätä särkevää huttua yksityisetsivästä, joka palkataan seuraamaan Iron Maidenin maskottia Eddietä läpi aikakausien, mikä tarkoittaa eri Iron Maiden -levyjen teemoja toistavia kenttiä.
Vaikka Ed Hunter onkin persuuksia potkivaa musiikkiaan lukuun ottamatta täysi turhake, asiat voisivat olla huonomminkin. Vuonna 1996 ilmestyneessä Iron Maiden -kokoelmassa, The Best of the Beastissa, oli tarra, joka kertoili tulossa olevasta Iron Maiden -pelistä nimeltään Melt. Mutta Melt ei koskaan valmistunut. Silloisen Maiden-vokalisti Blaze Bayleyn mukaan peli oli ”täyttä paskaa” ja Maidenin fanit ansaitsevat pelin, joka räjäyttää tajunnan. Voin vain kuvitella, kuinka huono Melt olisi ollut, jos kerran Maiden-basisti Steve Harrisin mukaan jopa Ed Hunter on ”uskomattominta mitä olen koskaan nähnyt”.
Vaan eivät olleet brittiläiset pitkätukat raideräiskintärintamalla yksin. Jo puoli vuosikymmentä aiemmin Atlantin toiselta puolen nousi maihin toisten pitkätukkien valopyssypeli niin kolikkopelihalleihin kuin ajan kotikonsoleillekin. Aerosmithin oma peli oli nimeltään Revolution X (Pelit 10/1996, 68 pistettä), ja se oli niin tyhmä, että se melkein jo viihdytti. Mutta vain melkein, lopun aikaa se nolostutti. Revolution X alkaa, kun mystinen New Order Nation kaappaa Aerosmithin kesken keikan. Peli loppuu Wembleyn stadionilla käytävään kaksintaisteluun New Order Nationia johtavaa mutanttinaista vastaan. Joku Steve Tylerin exä kenties?
Matka Aerosmithin keikkapaikalta Wembleylle vie pelaajan ympäri maailman. Revolution X ei ole peli, se on simp-peli. Jokaisessa matkakohteessa ammutaan kaikki liikkuva ja melkein kaikki liikkumatonkin täyteen reikiä. Revolution X:n slogan ”Music is the weapon” otetaan tosissaan, sillä pelin tehokkain ase on heiteltävät cd-levyt.
Kun yksi rokkipumppu päästi pelaajan raiteilta, syntyi kenties paras rokkibändiin perustuva räiskintäpeli ikinä. Kovin kovassa seurassa ei tietysti kilpailla. Toisaalta KISS: Psycho Circus – Nightmare Child (Pelit 9/2000, 63 pistettä) ei perustu suoraan KISS-bändiin, vaan Todd McFarlanen KISS: Psycho Circus -sarjakuvaan, joka taas oli bändin oheistuote. Siksi itse bändistä on pelissä ennätysvähän, mitä nyt taustalla soi KISSin biiseistä tehtyjä konemusacovereita (hyh!) ja päähahmoina toimivasta coverbandista kasataan KISSin korvaajaa.
Toimittaja Nirvin suuri suosikki, Saksan jättiläinen Rammstein iski der Löffelinsä räiskintäsoppaan Das Modell -sinkulta löytyneellä Asche zu Asche -pelillä. Se on niin onneton kasa paskaa, ettei se ansaitse enää kolmatta lausetta tässä jutussa. Sori Niko.
Lemmy tappaa
Kun unohdetaan räiskinnät, muiden rokkareiden nimikkopeleistä löytyy jopa vähän vaihtelua. Laadusta vaan on edelleen pulaa.
Maineikas muinaiskonsoli Atari 2600 on minulle tuntematon, ja siksi en tiennyt Journeyn tehneen nimeään kantaneen pelin laitteelle. Journey: Escape lainaa myös kansitaiteensa maineikkaalta levyltä, mutta on pelinä jotain aivan muuta.
Pelissä ohjataan tikku-ukkoa ja väistellään ylhäältä satavia leijuvia päitä, aitoja sekä päättömiä torsoja. Lopuksi pitää saada hahmo osumaan Escapen kannen avaruusalukseen. Kun on läpäissyt muutaman samaa kaavaa toistava kenttää, seuraa lyhyt animaatio onnistuneesta paosta ja pätkä biisistä Don’t Stop Believing, aidoilla piipitysäänillä. Sen jälkeen peli alkaa alusta.
Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys, ja niin oli toinenkin, kun luin pelin kuvauksen. Pelissä on tarkoitus saada jokainen bändin jäsen onnistuneen keikan päätteeksi kiertuebussiin, bändärien ja valokuvaajien ohi. Niitäkö ne päättömät torsot olivat! Keikkakulttuuri taisi olla aika hurjaa vuonna 1982!
Keikkailusta oli kyse pyhän Lemmy Kilmisterin tähdittämässä Motörheadissa. Vuonna 1992 Amigalle ja ST:lle julkaistussa, baarissa ideoidussa tappelupelissä Lemmy hakee kidnapattuja bändikavereitaan. Rap-miehiä, country-muusikoita, karaoketähtiä, punkkareita ja muita rusikoidaan bassolla ja Lemmyn tanakalla bassoriffillä. CD-ROM-aikana tämä keskikertainen mätke olisi pärjännyt musiikillaan, nyt pelissä on vain lyhyt sample Motörmagiaa.
Kuusi vuotta myöhemmin Queen nousi nimeään kantavan seikkailupelin lavalle. Queen: The eYe (Pelit 8/1998, 73 pistettä) ratsasti muodin aallonharjalla, keskellä loppuysärin 3D-seikkailubuumia. Tulevaisuudessa tekoälysilmä ohjaa ja kaitsee ihmiskuntaa, vapaat ajatukset ja luovuus on pannassa. Kun päähenkilö Dubroc löytää ja kuuntelee Queenin koko tuotannon, joutuu hän silmän pahan katseen alle taistelemaan elämästään ja koko yhteiskunnan tulevaisuudesta.
The eYe oli tönkkö jopa aikalaisekseen, mutta Queenin mahtipontinen musiikki ja mielikuvituksellisen härö pelimaailma nostaa sen bändipelien parempaan kastiin. Vaikea alku on hämäystä, sillä peli paranee toisella puoliskollaan.
Metallicalle lupailtiin omaa peliään jo vuosia ennen heidän Guitar Hero -menestystään, mutta se kuoli ja kuopattiin ennen viime vuosikymmenen puoliväliä. Maailmanlopun jälkeiseksi ajopeliksi kuvatusta PlayStation 2 -tittelistä ei ole enää jäljellä kuin hahmosuunnitelmia ja St. Anger -levyn mukana tullut onneton trailerinpätkä pääkallorekasta miniguneineen. Hahmosuunnitelmat sentään näyttivät mielenkiintoiselta, pitkästä aikaa jopa Metallican sedät olivat katu-uskottavia!
Balls of steel
Hämmentävän suuressa suosiossa bändipeleissä ovat flipperit, syynä ehkä se, että flipperi on ollut muusikoille se peleistä tutuin. Niinkin uskottavat rock-nimet kuin Mötley Crüe, KISS, jopa kaikkien niskanheiluttajien suosikki Slayer, ovat lanseeranneet omat pallopelinsä Crüe Ball, Kiss Pinball sekä Slayer: Pinball Rocks. Syy on yksinkertainen: flipperipeli on helppo ja nopea tehdä, koska valmiin pohjan päälle voi kätevästi lätkäistä bändin brändin.
Kun ensimmäinen PlayStation teki pelaamisesta mediasiistiä, Ameriikan räppimiehetkin innostuivat pelibrändäyksestä. Jo ensimmäiselle Pleikkarille julkaistiin Wu-Tang Clanin mätkintäpeli Wu-Tang: Taste the Pain (Pelit 8/1999, 86 pistettä). Eikä se edes ollut yhtään pöllömpi mätkintähuvittelu, noin niin kuin aikalaisiinsa verrattuna. Räppi-isottelua mukaillen peli läträsi väkivallalla, mutta tarjosi sentään harvinaisena herkkuna neljän pelaajan yhtäaikaisen moninpelin.
Tuoreemmista räppäreistä New Yorkin oma kotipoika 50 Cent on brändännyt nimensä useampaankin räiskintään, kuten PlayStation 2:n, Xboxin ja PSP:n 50 Cent: Bulletproofiin sekä PlayStation 3:n ja Xbox 360:n 50 Cent: Blood on the Sandiin. Ensimmäinen ei toiminut yhtään, koska pelaaminen oli pelkkää tuskaa, mutta toisen pelistudion tekemä jatko-osa korjasi suoritusta jokaisella osa-alueella. Respect!
Pelit on pop!
Vuonna 1985 Frankie meni kuusneloselle ja Spectrumille. Frankie Goes To Hollywood oli kokoelma outoja minipelejä, ja etenkin Spectrumin piipityksellä oli aika vähän musiikillisia arvoja. Omaa kokemusta ei ole, mutta peli on listattu Spectrumin sadan parhaan pelin joukkoon.
Kun rokkarit ja räppärit ampuivat, tappoivat ja panivat liikettä palloihinsa, poppidiivojen peleissä luonnollisesti tanssittiin. PlayStation 1:llä jorattiin aikakauden mukaan Spice Girlsin tahtiin Spice Worldissa, PlayStation 2:lla ketkutettiin takamusta kuin Britney Spears konsanaan Britney’s Dance Beatissa. Kummastakaan pelistä ei ole jäänyt jälkipolville kerrottavaa.
Mutta kauempaa menneisyydestä, suoraan kasarin ja ysärin taitteesta löytyy itsenä popin kuninkaan, suuren Michael Jacksonin peliprojektit, eli kolme peliä, joista kaikki on julkaistu eri alustoille, mutta joilla jokaisella on sama nimi: Michael Jackson’s Moonwalker.
Tunnetuin ja kehutuin on Segan Mega Drivelle julkaistu tasoloikka, ja samaan genreen sijoittuu myös vuotta vanhempi tietokonepeli. Pelihallien Moonwalker oli isometrisestä kuvakulmasta kuvattu toimintapeli. Kaikkien juoni perustui tietenkin löyhästi Moonwalker-elokuvaan. Koska peleissä soi pop, ei Jackson tempaise vihollista nenälle (missä onkin aina irtoamisvaara), vaan nitistää vastustajansa ultacooleilla tanssiliikkeillä.
Bändipelit ovat värikäs, mielenkiintoinen mutta ansiostakin unohdettu alaviite pelaamisen historiassa. Vasta bilepelien nousussa näki, että kun muusikkobrändätyt pelit pitäytyvät musiikissa, on niillä mahdollisuudet olla oikeasti hyviä, kun valokiilassa on se tärkein, itse musiikki.
Nyt kun bilepelitkin ovat historiaa, voikin odotella Kotiteollisuuden flipperiä.
Juho Penttilä
Kuvatekstit:
50centblood1: Fiddyn vitonen on kova kuin viidenkymmenen sentin kolikko! (50 Cent: Blood on the Sand)
50centblood2: Kunnon gängstamatseissa pitää muistaa oikeaoppinen aseenkäsittely. Gängstat ei kahta kättä käytä pistoolin kanssa, jou! (50 Cent: Blood on the Sand)
50centbullet1: Katsokaa nyt tuota 50 Centin kaveria. Niin turtunut ammuskeluun, että miettii nytkin mitä söisi jahka pääsee himaan. (50 Cent: Bulletproof)
50cenbullet1: Fiddy on niin kova, etteivät terroristit mahda mitään. (50 Cent: Bulletproof)
aerosmith1: Revolution X:ssä riittää ammuttavaa. Jopa tie Aerosmithin keikalle pitää ampua tyhjäksi. (Revolution X)
aerosmith2: Ei ssssaatana, menkää nyt kauemmaksi! Ei teitä voi ottaa tosissaan noin lähellä! (Revolution X)
britneysdancebeat: Nakunakunaku kuuluu teinipojan makuuhuoneesta, kun juniori vemputtaa tattia Britney Spearsin keikkumisen tahtiin. (Britney’s Dance Beat)
ironmaiden1: On se uskollinen albumitaiteelle. Sekin on jotain. (Ed Hunter)
ironmaiden2: Hei zombi! Miksi heittelet minua Murraylla? (Ed Hunter)
journey1: Kuva-arvoitus: mitä tässä kuvassa tapahtuu? (Journey: Escape)
journey2: Nöin hienolla animaatiolla palkitaan Escapen läpäisystä. (Journey: Escape)
kiss1: Jos ei muuta, niin ainakin vihollisskatras on piristävän vinksahtanutta. (KISS: Psycho Circus – Nightmare Child)
kiss2: Varo Paul, takanasi on... jonkinlaisia päättömiä verisirppikätisiä torsoja? (KISS: Psycho Circus – Nightmare Child)
kisspinball: KISSin oma flipperi ei yllätä omaperäisyydellään. (Kiss Pinball)
metallica1, 2 & 3: Tältä olisi postapokayptinen Metallica-peli voinut näyttää. Toivottavasti olisi ollut hyvä, mutta se olisi kuitenkin ollut ihan huono.
Michaeljackson1: Mega Driven Moonwalkerissa Michaelin tanssiliikkeet olivat tarttuvan hyviä. (Michael Jackson’s Moonwalker)
michaeljackson2: Onneksi Michael Jacksonin vihakerholla on yhdenmukaiset vaatteet. (Michael Jackson’s Moonwalker)
motleycrue: Motley Crüen flipperi näyttää ihan flipperiltä. Mitä, keksi itse parempi kuvateksti näin tylsään peliin! (Crüe Ball)
queen1: Queenin The eYellä on silmää sisustussuunnittelulle. Öhö öhö. (Queen: The eYe)
queen2: Tulen uniisi! (Queen: The eYe)
rammstein: Rammsteinin räiskinnän ruudut on jaettu järjettömästi kolmeen tasoon, joilta voi siirtyä seuraavalle kävelemällä ruudusta ulos. (Asche zu Asche)
slayer: Ainakin Slayerin flipperi on uskollinen bändin imagolle. (Slayer: Pinball Rocks)
spicegirls: Spaissareiden kuumimpaan hottisaikaan julkaistussa pelissä tytöillä nousi maine päähän. (Spice World)
wutangclan1&2: Räppäreillä on varmaan kauhean huono itsetunto, kun koko ajan pitää olla niin kamalan väkivaltaisena. (Wu-Tang: Taste the Pain)
