Fantasiamaailmoilla on tapana olla askeleen päässä liekehtivästä tuhosta. Onneksi jossain päin maailmaa pyörii aina lauma syljeskeleviä teinejä, jotka hoitavat homman kotiin.

GameCuben pieneen roolipelivalikoimaan tuo laadukasta helpotusta Namcon Baten Kaitos. Se pistää hyvin kampoihin kuuluisammille pelisarjoille ja onnistuu osittain olemaan omaperäinen.

Baten Kaitosin juoni on aika perinteistä fantasiasäätöä, mutta tarina kulkee sujuvasti ja pitää suurimman osan ajasta tehokkaasti otteessaan.

Ristiinpukeutuvalta Pelle Hermannilta näyttävä pahan Imperiumin vielä pahempi keisari Geldoblame haluaa herättää muinaisen Malpercio-jumalan tämän ikiaikaisesta unesta. Hän lähettää kätyrinsä, massiivipanssaroitu Darth Giacomo etunenässä, hommaamaan mystiset End Magnukset, joilla maailman tuhoaminen mahdollistuu. Kukaan ei laita tikkua ristiin keisarin pysäyttämiseksi, joten tehtävä lankeaa henkilökohtaisella kostoretkellä olevan siipirikon Kalas-teinin ja tämän uusien toverien harteille.

Kivana piirteenä sohvalla löhöävän tatinheiluttajan alter ego ei ole itsekeskeinen sankarimme Kalas, vaan tämän sisällä vapaamatkustajana hengaava suojelushenki, jonka mielipidettä asioihin kysellään silloin tällöin.

Matkalta mukaan liittyvät kumppanit ovat sekalainen seurakunta. Kliseisten blondin teinipirkon ja rehdin vanhan soturin lisäksi mukana on pari mielenkiintoisempaa tuttavuutta, ja ehkäpä kaikkien aikojen hämärin pelihahmo, suuri Mizuto. Seurueen hahmot ovat hyvin suunniteltuja, eheitä persoonia, jotka kehittyvät luonteeltaan tarinan edetessä.

En saa sanoja ulos

Juoni on leffamaisen lineaarinen ja sisältää pari pakollista yllätyskäännettä eli konsoliropetraditioita ei rikota turhalla vapaudella. Reissu etenee selkeästä päätavoitteesta toiseen, matkalla on sekä pieniä sivutehtäviä että pari isompaa, koko pelin mittaista keräilyaskaretta pikkutekemisestä innostuville.

Koska kyseessä on tarinavetoinen seikkailu, läpänheittoa on paljon ja tarinan kannalta kriittiset osuudet on ääninäytelty, mutta valitettavasti kelvottomasti. Ainoastaan keisari Geldoblame ja pari muuta hahmoa kuulostavat onnistuneilta, muut ovat heikkolahjaisten lukion ilmaisutaidon tunnilta lintsaavaa jengiä. Ilahduttavasti dialogi on pääsääntöisesti järkevää, eikä sellaista myötähäpeää kuin erään tunnetun japanilaisen roolipelisarjan teiniangsti.

Kilpajuoksu aikaa ja Imperiumia vastaan vie sankarillisen siipeilijäporukan pilvimeren saarelta toiselle. Jokaisella saarella on leimallinen tyylinsä, pelialueet ovat mukavan kompakteja eikä turhaa harhailua tarvitse sietää. Viholliset eivät ilmesty aika-avaruusvääristymistä, vaan liikuskelevat maastossa näkyvillä, ja ne voi halutessaan usein kiertää. Ruudusta toiseen siirryttäessä pahalaiset uudelleensyntyvät, mutta se ei ole varsinainen haitta, koska satunnaistaisteluita ei ole.

Pomovihollisia voi odottaa löytävänsä tallennuspisteiden läheisyydestä. Muutaman kerran tarinan aikana joutuu taistelemaan useampaa pääpahista vastaan peräkkäin ilman tallennusmahdollisuutta. Se on ärsyttävää, sillä pomomatsit haukkaavat aikaa helposti yli puoli tuntia kappale.

Miekkapari ja banaanisuora

Tappelua on melko paljon ja siinä piilee Baten Kaitosin varsinainen tusinapeleistä erottava koukku. Päällisin puolin kahinat muistuttavat lajityypille ominaista vuoropohjaista mätkintää, mutta oikeasti kyse on nopeatempoisesta kortinläiskinnästä. Jokaisella hahmolla on hyökkäyksistä, puolustuksista ja satunnaissälästä koostuva, vapaasti muokattava Magnus-korttipakka.

Monet hyökkäyskortit tekevät raa'an vahingon lisäksi jotain kuudesta elementaalivahingosta, ja vastaavasti puolustuskortit suojaavat tehokkaammin joltain tietyltä vahinkotyypiltä. Oleellinen osa säätöä on siis muokata pakkaa ennen tappelua vihollisten mukaan: luurankosoturia on turha mätkiä pimeystaioilla, eikä tulipanssari paljon helpota, jos lohikäärmeen liekit kuumottavat niskassa.

Kädessä on hahmon tasosta riippuen kolmesta seitsemään korttia, joista voi hyökkäys- ja puolustusvuoroilla pelata tasosta riippuen kahdesta kuuteen hyökkäystä tai puolustusta. Pelin alkuvaiheessa pelattavaa korttisarjaa saa pohdiskella vaikka maailman loppuun asti, mutta hahmojen kokemuksen karttuessa vaikeustaso nousee ja miettimisaika supistuu viiteen sekuntiin. Tässä vaiheessa puskee jo oikeasti hikikarpaloa otsalle, kun epätoivoissaan yrittää valita parhaan kortin iskusarjan aloittamiseksi.

@Väliotsikko 1:Fortuna sylkee kasvoihin

@TekstiTasan:Peruskaman lisäksi mukana on erilaisia kombotuskortteja ja massiivista tuhoa tekeviä lopetusliikkeitä, jotka on yleensä parasta saada käteen sopivalla hetkellä. Hikisessä tiimellyksessä pitäisi saada pakasta kouraan kamera-Magnus, jolla voi napata valokuvan lonkeroita heiluttelevasta ölliäisestä. Laadukkaat pin-up-hirviökuvat nimittäin ovat ainoa tapa tienata kylmää käteistä, sillä kalliidenkin Magnusten jälleenmyyntiarvo on olematon.

@Teksti:Taistelusysteemi on loppujen lopuksi ristiriitainen hässäkkä. Toisaalta touhun intensiivisyys on miellyttävää ja antaa hyvän vastapainon pitkille tarinankuljetusosioille, toisaalta korttien nousun satunnaisuus häiritsee. Välillä voi kulua usea taistelukierros ilman, että sankarit saavat iskun iskua läpi, kiitos surkeiden korttien. Myös pakan oikea koostumus löytyy pitkälti yritys-erehdys-menetelmällä, koska ikinä ei voi varmasti tietää, mitä elementaalihyökkäyksiä missäkin vaiheessa peliä tulisi olla mukana.

Magnus-kortit ovat tappelujen ulkopuolellakin tärkeässä asemassa. Kaikki parannusrehut ja vastaavat ovat nimittäin korttimuodossa, ja satunnaisessa ongelmanratkonnassa (joka tosin on tyyliä kiikuta tavaraa edestakaisin) hyödynnetään kortteja. Mitään irtorojua ei vain poimita taskuihin, vaan niiden olemus vangitaan tyhjään Magnukseen. Suurin ongelma onkin pula tyhjistä korteista. Osa Magnuksista muuttuu ajan kuluessa, esimerkiksi erilaiset hedelmät kypsyvät ja lopulta mätänevät, ja yleensä jokaisella "vaiheella" on erilainen käyttötarkoitus. Lähestymistapa on pikantin erikoinen, muttei mitenkään mullistava.

Kaunis kukka ei kuihdu

Kun sanon, että Baten Kaitos on yksi kauneimpia GameCubelle julkaistuja pelejä, en ole kauhean väärässä. Still-kuvat eivät tee lainkaan oikeutta pelin ihastuttaville, värikkäille maisemille, jotka ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, upeita pilvi- ja savuefektejä ja värivaloja. Käsin piirretyt taustat ovat todella komeita ja menisivät ihan täydestä vaikka satukirjan kuvituksena, eivätkä hieman eri tekniikalla toteutetut hahmot puske taustoista ulos häiritsevästi.

Mukiloitavat ilkiöt ovat kautta linjan tyylikkäitä, usein surrealistisia ja suurimmaksi osaksi uhkaavan näköisiä, eivätkä mitään kaapumyyrien kaltaisia naurettavuuksia. Taisteluissa nähtävät hyökkäysten ja lopetusliikkeiden tehosteet ovat meheviä ja sopivan mahtipontisia sortumatta minuuttien mittaisiin älyttömiin hehkutuksiin.

Silmien lisäksi hemmotellaan korvia. Musiikin tyyli vaihtelee paikkojen ja tilanteiden mukaan klassisesta teknohtavaan jytkeeseen, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet ovat tunnelmallisia ja pelin henkeen sopivia.

Ajoittain hieman pliisusta juonestaan ja tuuripainotteisesta taistelusta huolimatta Baten Kaitos menee kevyesti GameCuben vähäisen roolipelitarjonnan kärkisijoille. Jo pelkkä toteutus on huikea, ja kun mukaan lisätään kelpo tarina hyvillä hahmoilla ja noin neljänkymmenen tunnin peliajalla, on tässä yksi vuoden viihdyttävimpiä konsolipelikokemuksia.