Lataamo
End Game demonstroi kipeällä tavalla, että kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Olen ostanut DLC:tä eli ladattavaa lisäsisältöä noin kymmenen vuoden ajan. Muistan, kuinka alunperin suhtauduin delsuihin niin kovin toiveikkaasti, että pelit muuttuisivat jatkokertomuksiksi, joiden pariin voisi palata uudelleen ja uudelleen. Idealismini ei kestänyt todellisuutta. Episodipohjaisen onnelan sijaan DLC paljastui pelkiksi murusiksi.
Kyynisesti ajateltuna DLC ei ole vastaus pelaajien tarpeisiin, vaan pelejä julkaisevien yritysten voittomarginaaleihin. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki pelaamani yksinpeli-DLC:t ovat olleet pettymyksiä. Moninpeleissä DLC:stä on sentään vähän enemmän iloa, mutta lähinnä siksi, että maksullisille lisäkartoille ei ole enää vaihtoehtoja.
Ladattavat lisäsisällöt ovat tämän konsolisukupolven suurin puhallus: b-luokan lisäsisältöä a-luokan hintaan. Eikä ilmiö rajoitu enää pelkkiin konsoleihin, sillä pc on ihan samassa veneessä.
Olisin jo valmis alaskirjaamaan delsut menetettynä mahdollisuutena, kunnes yksi peli haastoi näkökantani. Se tuli, bäfäytti ja voitti.
Mahtavat mestariteokset
Electronic Arts on tehnyt Battlefield 3:n ladattavilla lisäosilla tiettävästi 150 miljoonan dollarin tilin. Oli firmasta muuten mitä mieltä tahansa, niin minun on pakko todeta, että tässä kohtaa ei voi puhua mistään verirahoista. Viidestä teemapaketista koostuva Battlefield 3 Premium on kaikkien aikojen paras delsu. Sen ansiosta Battlefield 3 on tuntunut tuoreelta jo puolentoista vuoden ajan.
Vaihtuvat teemat ovat aivan kuningasidea. Close Quartersin tiiviit lähitaistelukentät ja Armored Killin aakeet laakeet eivät voisi olla kauempana toisistaan, ja silti ne sopivat samaan peliin. Kun lisäkenttiä höystetään vielä uusilla aseilla ja ajoneuvoilla, saavutetaan jotain ainutlaatuista – delsu, joka ei tunnu tippaakaan rahastamiselta.
Tiedän, ettei tankkeja ja suihkareita -jengi ollut hirveän innoissaan Aftermathin urbaanista sodankäynnistä, mutta minusta se oli Premiumin paketeista selvästi paras. Aftermathin rauniokentissä jalkaväki ja muutoin niin helppoja tappoja napsivat tankit olivat kerrankin samalla viivalla. Armored Killin nöyryytyksen jälkeen pääsin maksamaan panssarisioille potut pottuina C4-räjähde kerrallaan.
Back to Karkand, Close Quarters, Armored Kill ja Aftermath olivat kaikki nappisuorituksia. On perin surullista, että inspiraatio loppui kesken End Gamessa. Siinä ei ole sen enempää yhdistävää teemaa kuin tuoreita ideoita. Battlefield 3 olisi ansainnut päättyä pamaukseen, ei vaikerrukseen.
Kaksi lippua, yksi kohtalo
Koska uusi hävittäjät vastaan hävittäjät -pelimoodi (Air Superiority) on pelkkä huono vitsi, eivätkä uudet kentät oikein vakuuta Rush ja Conquest -areenoina, End Gamen pääasialliseksi anniksi jää lipunryöstö.
Lipunryöstö on juuri niin simppeliä miltä se kuulostaa. Molemmissa kenttäpuoliskoissa on lippu, joka on ryöstettävä omalle kenttäpuoliskolle. Jos liput ryöstetään yhtä aikaa, joukkueet ovat pattitilanteessa, jossa kumpikaan ei voi saada pistettä. Onneksi maahan pudonnut lippu palautuu lähtösijoilleen, kunhan sitä hetken vartioi.
Säännöt ovat ikivanhat ja hyvä niin, sillä tätä pyörää ei todellakaan tarvitse keksiä uudelleen. Jos unohdetaan, että valtava sotilasoperaatio pelkän tähtiraitalipun tähden on aika vaikeasti perusteltavissa, lipunryöstö a la Battlefield on yllättävän hauskaa. Ilo on kuitenkin kiinni pelaajista itsestään. Vaikka lipunryöstön säännöt ovat simppelit, pelaajille suodaan lukemattomia keinoja pelin hengen vastaiseen sabotaasiin. Käytännössä jo muutama häirikkö riittää pilaamaan koko matsin.
Perusongelma numero yksi on puolustamisen helppous. Kun tietty kriittinen massa puolustajien ja miinoitteiden lukumäärässä ylittyy, lipunryöstö muuttuu käytännössä mahdottomaksi tehtäväksi. Ongelma on sitä korostuneempi, mitä suuremmalla serverillä pelaa.
Perusongelma numero kaksi on se, että ainoa tehokas keino siilipuolustuksen rikkomiseen on base rape eli säälimätön hyökkäys vihollisen syntyalueelle. Kentälle ilmestyvien pelaajien tappaminen niille sijoilleen on Battlefieldin halveksituimpia tekoja, mutta lipunryöstössä kenttäsuunnittelu suorastaan kannustaa sellaiseen. Syntyalueet ovat täysin suojattomia ja vain noin sadan metrin päässä lipulta. Se ei vaadi kuin muutaman vihollisen tarkka-ampujan ympäröiville rinteille ja pelaaminen muuttuu todella turhauttavaksi.
Kolmas perusongelma on vähän makuasia, mutta sitäkin häiritsevämpi. End Gamen uudet kentät – Kiasar Railroad, Nebandan Flats, Operation Riverside ja Sabalan Pipeline – ovat liian asymmetrisiä aidosti tasaväkisiin otteluihin. Kun lipunryöstössä joukkueilla kuuluisi olla minimissään identtiset lippualueet ja mieluiten toistensa peilikuviksi suunnitellut kenttäpuoliskot, End Gamessa ei piitata kummastakaan ylellisyydestä. Kentät suosivat mielivaltaisesti milloin amerikkalaista ja milloin venäläistä joukkuetta.
Ongelmatonta ei ole sekään, että kentät ovat Battlefieldin mittapuulla aika kapoisia. Lippua kuljettaessa omaperäiseen reitinvalintaan ei ole hirveästi mahdollisuuksia, käytännössä painelet kotiin joko suorinta tietä tai kentän laitoja myöten.
Pärisevä häiriötekijä
Lipunryöstö on hauskaa silloin kun se on hauskaa, mutta vähintään yhtä usein se ärsyttää niin paljon, että pelaaminen loppuu siihen paikkaan. En sentään kuittaisi End Gamen päämoodia täydellisenä epäonnistumisena, mutta pienellä viilaamisella ja huolellisemmalla kenttäsuunnittelulla siinä olisi ollut ainesta paljon parempaan.
Uudet ajoneuvot ja aseet olisivat voineet pelastaa paljon, mutta End Gamen anti jää sillä osa-alueella kovin vaatimattomaksi. Uusia pienaseita ei ole mukana lainkaan, eivätkä it-jeepit ja krossipyörät hirveästi lohduta. Vaikka krossipyörillä on hauska hurjastella ja ajaa hyppyreistä, ne tuntuvat lähinnä mönkijöiden toisinnoilta. Krossipyörällä on muuten epäilyttävän helppoa ajaa miinoihin, mikä on saanut foorumin salaliittoteoreetikot spekuloimaan, että pyörän osumalaatikko olisi yhtä leveä kuin mönkijällä.
Krossipyörät palvelevat tarkoitustaan nopeana pakovälineenä lipunryöstössä, vielä kun satulaan mahtuu yksi kyydittävä. Conquestissa krossipyörien liukkaus muuttuu häiriötekijäksi, kun pyörällä voi tikata valloitukselta toiselle nopeammin kuin kukaan ehtii reagoimaan.
Aikaisempien Battlefield-lisäreiden yltäkylläisyyteen verrattuna End Gamen anti tuntuu kovin köykäiseltä. Uudet kentät ovat visuaalisesti komeita, mutta niiden lepsua kenttäsuunnittelua on vaikea sulattaa. Lopun hetkillä Battlefield 3 olisi ansainnut parempaa.
Tuomas Honkala
78
