Kun velvollisuus kutsuu, taistelukenttä vastaa.
Toimintaelokuvien valtakausi päättyi vuosituhannen vaihtumiseen. 2000-luku toi irtoraajojen ja avomurtumien tilalle tietokonetehosteet, entisaikojen loistosta on jäljellä vain rippeet, ja toimintaikonit rakentavat vihreämpää Kaliforniaa. Korvike löytyy nyt interaktiivisista paukutteluista, joiden juonissa ei järki rasita eikä pauke lakkaa. Bad Company 2 yrittää jopa one-linereita.
Jo aikojen alusta ovat Infinity Wardin Call of Duty ja ruotsalaisten kansallisylpeys Battlefield vääntäneet kättä sotaräiskintöjen herruudesta. Kun molemmat pelisarjat siirtyivät nykysotaan, ne samalla vaihtoivat painopistettä päikseen. Call of Duty panosti moninpeliin, Battlefield kokeili siipiään yksinpeliyrittäjänä.
Pari vuotta sitten julkaistu Battlefield: Bad Company oli taistelukenttien ensimmäinen sooloprojekti. Yksinpelin ympärille rakennettu rymistely ei ollut nappisuoritus, mutta rennolla otteella kirjoitettu tarina ja hauska sanailu tekivät pelistä piristävän poikkeuksen harmaaseen sotapelimassaan. Tarina jatkuu ja hymy hyytyy.
Isot edellä, pienemmät perässä
Hurrit ovat Modern Warfarensa pelanneet, sillä Bad Company 2 on latausruutuja myöten pelottavan lähellä kilpasiskoaan. Velvollisuus kutsuu käsikirjoituksessakin, jonka juonikuviot ovat kuin hiilikopio Infinity Wardin viimevuotisesta kassamagneetista.
Omaa etuaan tavoitteleva opportunistinelikko on jatko-osassa ihmiskunnan asialla ja tarinan eeppisyyttä on kasvatettu merkittävästi. Tarina sivuuttaa kokonaan aikaisemmat tapahtumat. Kolmannen maailmansodan kolkutellessa ja venäläisten kasvattaessa reviiriään itsekkyydelle ei ole sijaa. Kun slaavit uhkaavat voittaa sodan kuolleeksi luullun superaseen avulla, neljän hengen hulttiokomppania saa suoritusvastuun rämäpäisimmistä itsemurhatehtävistä.
Kun ennen vain omaa napaansa ajattelevat kapitalismin esitaistelijat turvaavat eläkekassansa asemasta vapautta ja omenapiirakan tulevaisuutta, kerronta kokee pahan inflaation.
Hulppeisiin puitteisiin sijoittuva sotaorgia on juonen suhteen pettymys, sillä pienen piirin puuhastelu kultaharkkojen kanssa oli huomattavasti maailmanpelastusta omaperäisempää. Kaverukset sentään heittävät yhtä hyvää läppää kuin aikaisemmin, vaikka paskaa ja bannisanaa hoetaan niin, että poppoon suiden peseminen vaatii pienen lähikaupan saippuavaraston.
Läskiä ja lotinaa
Rikkominen, särkeminen ja hajottaminen kuuluvat olennaisena osana ihmisluontoon, sen tietävät kaikki remontointia ja Ikean kalusteiden kokoamista kokeilleet. Tuhoutuvat ympäristöt olivat ensimmäisen Bad Companyn hypetetyin ominaisuus, mutta kauniiden korupuheiden alta paljastui vain puoliksi toimiva myyntikikka. Kakkonen ei paranna tilannetta, sillä tuho on edelleen pelkkää uhoa.
Rakennuksiin voi puhkoa uusia ovia räjähteillä, radiomastot ja sillat sortuvat kranaattien avustuksella. Joskus harvoin skripti saattaa rysäyttää kokonaisen talon matalaksi, mutta dynaamista hajoilua on turha odottaa. Vaikka melske on kaukana luvatusta täystuhosta, se muuttaa taistelun painopisteen perusräiskintää aktiivisemmaksi. Suojien takana ei voi enää asustella loputtomiin, sillä ennen pitkää ne murenevat luotisateen alta. Tuliasemaa on vaihdettava jatkuvasti, joten taisteluissa on alati läsnä tekemisen meininki.
Uusittu terveysjärjestelmä torppaa kiihkeimmän sotimisen, sillä edellisosasta tutusta insuliinipiikistä on luovuttu. Aikaisemmin kuolemaa huijattiin terveysneulan avulla, mutta nyt päähahmo on trendikkäästi ahmamiehen pikkuserkku. Pipi paranee piilottelemalla, mutta siihen on harvoin aikaa kesken tiiviin tulitaistelun. Niinpä liikkeeseen kannustavan sotimisen dynamiikka kärsii, koska suojan takana on huohotettava pitkään, ennen kuin haavat paranevat seuraavaa rynnäkköä varten.
Älä tsemppaa, ota vemppaa
Tekoälyn on ohjelmoinut joko tykkimies tai kehitystiimin kahviautomaatti, sillä tietokonevastustajat eivät ymmärrä taktisista kuvioista enempää kuin siat satelliiteista. Kone marssittaa itsepintaisesti joukkonsa samasta oviaukosta sisään, vaikka kynnysmaton päällä olisi jo vino pino raatoja. Kamikatseen vastapainoksi välillä vihut kykkivät liimattuna, pää pystyssä yhdessä paikassa. Ameeballakin on syvempi käsitys sotastrategiasta.
Vihollisten uusavuttomuutta kompensoidaan röntgenkatseella ja määrällä. Vapaan maailman vastustajia on joka nurkka väärällään ja nuo pirulaiset osaavat ampua rikollisen tarkasti. Kepulikonstein luotu haaste kiristää pinnaa ja harvakseltaan sijoitetut tallennuspisteet nostavat verenpainetta. Toisessa ääripäässä pääkopat valmiiksi etsivä automaattitähtäys tappaa tehokkaasti vihujen lisäksi myös haastetta, sillä isonkin lauman likvidointi vaatii taidon sijaan vain nopeita refleksejä. Toivottavasti automatiikka puuttuu edes PC-versiosta.
Kaveria ei jätetä vaikka mieli tekisi. Sotimisen asemasta näiden kolmen karvaperseen pääasiallinen tehtävä on kehua tapoista tai olla yleisenä tientukkeena. Pelkurimaiset tiimitoverit marssittavat pelaajan aina ensimmäisenä surman suuhun, isoissakin kärhämissä suoritusvastuu sälytetään aina päähahmon harteille. Puolisokeista taistelutovereista on harvoin oikeaa hyötyä, revohka seuraa mukana tehostamassa tunnelmaa.
Jos umpityhmät avustajat olisivat korvattavissa oikeilla ihmisillä, ongelman voisi sivuuttaa olankohautuksella. Mutta yksinpelikampanja on edelleen puhdasta sooloilua, sillä kooppaaminen on jälleen kerran unohdettu. Tämä alkaa olla jo anteeksiantamatonta, EU voisi säätää jonkin pakkodirektiivin yhteistyötilasta tällaisissa peleissä.
Putki päällä
Ruotsalaisten oma grafiikkamoottori käy ylikierroksilla, sillä varsinkin ulkotiloissa peli on jumalaisen kaunis. Jopa konsoliversion tekstuurit ovat yllätystarkkoja ja peli pyörii nykimättä. Äänet ovat komeita, etenkin aseäänet ansaitsevat papukaijamerkin. Torrakkovalikoima kuulostaa nallipyssyjen sijaan ihka oikeilta kuoleman välikappaleilta, räjähdykset vavisuttavat paitsi tannerta myös kotiteatterin subwooferia. Aseissa on nyt tehoakin, sillä viholliset kaatuvat jo muutaman hyvin osuneen kuulan jälkeen.
Lumisilta vuorenhuipuilta trooppiseen viidakkoon vaihtuvat tehtävät tarjoavat mukavasti vaihtelua, ja perinteistä räiskintäkaavaa rikotaan silloin tällöin erikoiskohtauksilla, joista osa toimii ja osa ei. Jäätymiskuolemaa pakeneva mosuri saa suomalaisen korpisoturin naureskelemaan, sillä pikku pakkanen ei pohjoisista kansoista pelota kuin Volvolandian kasvatteja.
Kentissä on ulkomaailman lisäksi entistä enemmän ahtaita sisätiloja. Apeat sisämaastot eivät vakuuta, mutta onneksi suurin osa taisteluista soditaan pihamaalla. Isoissa ulkoilmakentissä Bad Company loistaa, sillä laajat maisemat tarjoavat kiitettävästi vaihtoehtoja etenemiselle. Harmillisesti aavat lakeudet ovat pelissä häviävän pieni vähemmistö, suurin siivu sodasta on ahdettu tratin avulla putkiloon.
Muodikkaasti rännissä etenevät taistelut hukkaavat tehokkaasti pelin mahdollisuuksia. Seinin rajatut asutuskeskustaistelut vielä ymmärtää, mutta paikoin sotatoimialueet on rajattu suppiloksi keinotekoisella mielikuvitusaidalla. Jos kartalta eksyy liian kauas, räjähtää palasiksi. Tämä kielii sekä huonosta pelisuunnittelusta että laiskuudesta.
Jos aivonsa saa kalibroitua sopiville asetuksille, Bad Company antaa hyvän vastineen lauantain myöhäisillan kasariklassikoille. Näillä näytöillä peli pesee suurimman osan Chuck Norrisin elämäntyöstä, mutta muutamia aivopieruja korjailemalla ruotsalaisten tuhoaaria kutkuttelisi jo Syltyn ja Arskan kantapäitä. Yhden erittäin tärkeän virstanpylvään peli saavuttaa: Bad Company 2 on ehdolla 2000-luvun Top Guniksi, sillä naisille ei tässä tarinassa ole tarjolla edes statistin rooleja.
* * * * *
Ei mitään uutta verkkorintamalla
Verkkojen taistelukentät jatkavat edellisosasta tutuilla linjoilla, vaikka pelin pakkaus uhkaakin mullistaa kybersodankäynnin. Isoilla tantereilla toisista otetaan mittaa joukkueissa, jotka jaetaan erilaisiin rooleihin. Nurmiporien lisäksi taisteluun osallistuvat tiedustelijat, pioneerit ja lämärit.
Arvosteluversio ei päästänyt linjoille, mutta verkkopelidemon testisessiot Xbox 360:lla ja PC:llä osoittivat, että Bad Companyn moninpelissä on imua. Peruskaava on tuttu jo Counter-Strikesta, toisten puolustaessa toiset hyökkäävät. Erä päättyy joko hyökkääjien täydennysmiesten loppumiseen tai puolustettavien radioasemien tuhoon.
Joukkuepohjainen sotiminen kannustaa puhaltamaan yhteen hiileen ja jokaiselle hahmoluokalle on selkeästi oma käyttökohteensa. Todella isot ulkoilmakentät antavat varsin vapaat kädet taktiikan suhteen, mutta verkon satunnaissankareiden kanssa pelatessa hienot strategiat joutavat roskakorin täytteeksi.
B-komppanian oma juttu on tuhoutuva ympäristö. Kakkosen moninpelissä asiaa ei hierota enää yhtä voimakkaasti pelaajan naamaan kuin viime kerralla, minkä ansiosta seinien sortuminen ja puiden kaatuminen tuntuu luonnollisemmalta osalta peliä. Kenttien rakennetta on myös viilattu niin, että ikkunoista esimerkiksi pääsee hyppäämään sisälle, kunhan vain osaa. Tällöin ovea ei tarvitse rikkoa ja paikalle saapuva vastustaja voi luulla, ettei ehjän oven takana odota kukaan.
Tärkein uudistus aikaisempiin Battlefieldeihin verrattuna on jo yksinpelissä tutuksi tuleva parempi asetasapaino. Se muuttaa moninpelin huomattavasti aikaisempaa vauhdikkaammaksi. Sniputtaminen on etenkin PC:llä kertalukeman ykköstä hauskempaa hommaa, kun kohde putoaa yhdestä hyvin tähdätystä pääosumasta. Toisaalta oikean ennakon oppiminen vaatii harjoittelua, sillä PC-versiossa latausanimaatio alkaa ärsyttävästi niin nopeasti, että osumakohtaa ei ehdi edes nähdä. Tämä on luultavasti tahallinen tasapainotus, sillä muuten hiirisniputtaja murhaisi nopeasti kaiken toisella puolella kenttää liikkuvan.
Modernin sodankäynnin tavoin hahmo kerää kokemusta, ja uudet tasot avaavat uusia varusteita. Tasokehitys tuntui ainakin demossa hiukan hitaalta, mutta siitä huolimatta Bad Company 2:n moninpeli on hyvissä kantimissa. Dice ei varsinaisesti tuo kehään mitään uutta, mutta tuttu konsepti on vain hiottu entistä toimivammaksi. Ja ne dedikoidut serveritkin löytyvät.
Juho Kuorikoski, Tapio Salminen
81
