Battlefieldin konsoli-inkarnaatiossa rangaistuskomppanian pojat juoksevat kullan perässä ja hyökkäävät siinä sivussa puolueettomaan maahan, eivät valitettavasti Ruotsiin.
Yksinpeli ei ole tähän asti ollut Battlefield-räiskintöjen vahvuus, mutta Bad Companyssa keskitytään moninpelin ohella myös soolotarinaan. Innoitusta on haettu Kolme kuningasta- ja Kelly’s Heroes -tyyppisistä sotaelokuvista, jossa särmikäs sankarikööri heittää läppää ja soljuu läpi ympärillä myrskyävän sodan.
Yhdysvaltojen armeijan rangaistuskomppaniaan lähetetään kaikki ei-toivotut, mutta tykinruuaksi kelpaavat soltut. Mainitsemattomista rikkeistä tuomittu sankari joutuu huonoon seuraan B-komppanian tukiessa jenkkien hyökkäystä keksittyyn etelävenäläiseen pikkuvaltioon. Palkkasoturilta löytyvä kultaharkko sytyttää pahojen poikien silmiin pilkkeen. Sodassa sattuu ja tapahtuu, joten eihän kukaan parin kultalastin katoamista huomaa.
Nelikko hiekkalaatikolla
Esikuvien mukainen veijaritunnelma toimii hyvin ja Bad Companyn nelihenkinen tiimi on aina viihdyttävää seurattavaa. Vahvasti karrikoidut hahmot eivät varsinaisesti ole mitään luovuuden riemuvoittoja, mutta homman juju on nimenomaan leffamainen tuttuus. En hämmästyisi, jos ympyrä sulkeutuisi ja Boll vääntäisi Bad Companysta elokuvan.
Itse varsinainen peli on sitä tuttua Battlefieldiä muutamilla erikoisuuksilla. Kentät ovat massiivisia, mutta ne aukeavat osa kerrallaan tarinan edetessä. Tämä kahlitsee turhaan vapaata hiekkalaatikkoleikkiä. Usein koukkaus sivustaan ei onnistu vain siksi, että kartta on vielä suljettu kyseiseltä alueelta.
Suurten kenttien takia kulkuvälineet ovat tärkeässä roolissa. Ajoneuvoissa voi vapaasti hyppiä kuskin ja ampujan paikkojen välillä. Kaahailua ja jalkaisin ryynäämistä rytmitetään hyvin, mutta joissain kentissä tippa iskee linssiin, jos päästää kulkupelin hajoamaan ja joutuu juoksemaan pitkin peltoaukeita maiharit märkänä. Tällöin kaipaisi GTA-tyylistä mahdollisuutta seuraavan ohikulkevan auton kaappaamiseen, mutta sotatantereella ei valitettavasti ole muuta liikennettä.
Kontrollit vaativat totuttelua, sillä kaasu ja jarru on epäloogisesti molemmat sijoitettu vasemman puoleisiin liipaisimiin. Oikealla liipaisimella ammutaan kaasuttelun sijasta, mikä ei tahdo iskostua mieleen niin millään.
Homma etenee koko ajan eikä edes kuolema pysäytä vauhtia. Moninpelimäisesti sankari vain syntyy uudelleen kentän reunalle ja tapahtumat etenevät kuin mitään ei olisi sattunut. Muutamat hiukan hankalammat kohdat voi siis huoletta juosta läpi kamikaze-taktiikalla, mikä helpottaa peliä liikaa.
Iso plussa tulee vanhanaikaisesta osumapistesysteemistä, jossa pipi pysyy eikä parane paikoillaan kykkimisellä. Ensiapupaketteja ei sentään tarvitse metsästää, sillä sankari kantaa mukanaan loppumattomilla latauksilla varustettua adrenaliinipiikkiä, joka nostaa terveyden takaisin pienellä viiveellä.
Seinä ja ovi, sama asia
Bad Companyn matkalippu maineeseen on tuhoutuva ympäristö. Puut kaatuvat ja rakennukset räjähtelevät, mikä helpottaa tankeilla kaahailua, kun panssari ei jumita jokaisen pikkupuskan taakse. Toisaalta hiukankin jyrkempi mäki hyydyttää kulkuvälineen paikoilleen. Ilmeisesti vaunuissa on kahden hevosvoiman dieselmoottori.
Tuhoutuvat seinät ovat ideana hauskoja, mutta toteutus on feikin näköistä. Kiväärikranaatilla voi ampua reiän seinään ja luoda näin omia kulkureittejä, mutta räjähdykset ovat erittäin ennalta purkitetun oloisia. Seinään ei synny reikää osumakohtaan, vaan etukäteen määritettyyn hajoamispisteeseen. Pahimmillaan koko seinä häviää atomeiksi nurkkaosumasta kuin huonossa Hollywood-toimintaleffassa ikään.
Rakennukset eivät myöskään tuhoudu aivan kokonaan, sillä seinät hajoavat, mutta lattiat jäävät ilmaan leijumaan ja kerroksiin voi kiivetä. Tämä ei varsinaisesti haittaa, mutta kranaattikeskityksellä luurangoksi kuihdutettu kylä näyttää huvittavalta.
Vielä betaversiossa aseet olivat uskomattoman lussuja, ja esimerkiksi vihollisen viereen ammuttu kranaatti romahdutti seinän, mutta ei naarmuttanutkaan vastustajaa. Tekijät ovat onneksi kuunnelleet palautetta ja asetasapaino on säädetty huomattavasti tyydyttävämmäksi. Nyt nurkan takana kykkivästä miehestä pääsee eroon ampumalla seinään kranaatin ja mies kuolee realistisen lyhyellä sarjalla.
Tapahtumia piristetään erilaisilla leikkikaluilla, kuten ilmaiskun kutsuvilla kiikareilla, kranaattikeskityksen paikantavalla gps-laitteella ja tykeillä. Nämä ovat hauskoja lisiä, mutta välillä erityisesti kranaatti-gps hidastaa pelin tempoa, kun sankari jää vain kykkimään kylän reunalle ja pommittaa naapurin kivikaudelle ennen jalkautumista.
Yksinpelikampanja lepää pitkälti toimivien hahmojen varassa. Muuten räiskintä on hyvää perustasoa, mutta ei mitään erityisen hehkutuksen arvoista, tuhoutuvasta ympäristöstä huolimatta.
Ahneus pyörittää maailmaa
Battlefield ilman moninpeliä ei olisi oma itsensä, joten Bad Companyssa taistellaan kahdella maksimissaan 12 hengen tiimillä. Soolotarinan kultateema jatkuu Livessä uudessa Gold Rush -pelitilassa, jossa yksi osapuoli puolustaa tukikohtiin ripoteltuja kultalaatikoita ja toinen yrittää tuhota niitä. Periaatteessa siis tuttua terroristit vastaan sotilaat -mättöä, mutta homma toimii edelleen mainiosti. Julkaisun jälkeen on luvassa päivityksenä aikaisemmista Battlefieldeistä tuttu Conquest-pelityyppi, joka yhdistelee deathmatchia ja pisteiden valtausta.
Kahdeksan suurta kenttää vaihtelevat tyyliltään riittävästi, jotta matsit eivät ole joka kerta samanlaisia. Välillä liikutaan tiukoissa pikkukylissä jalkaisin, välillä taistellaan massiivisilla kulkuneuvoarmeijoilla. Viisi erilaista hahmoluokkaa ovat riittävän erilaisia, eikä kaikilla ole yksinpelistä tuttua parannuspiikkiä.
Hahmoluokkaa ja varustusta voi vaihtaa aina, kun heittää lusikan nurkkaan. Syntymispisteeksi voi valita joko lähimmän oman tukikohdan tai joukkueen, jolloin hypätään suoraan takaisin toimintaan. Jälkimmäinen tuo mukavaa taktista otetta, sillä usein yhden pelaajan kannattaa kykkiä piilossa ja toimia eteen vietynä syntymäpisteenä. Kaikkien kuoleminen ja omaan tukikohtaan takaisin joutuminen voi jopa kääntää koko ottelun suunnan.
Tuhoutuva ympäristö toimii moninpelissä yksinpeliä paremmin, sillä asioilla on oikeaa merkitystä. Tiukasta pullonkaulasta pääsee ohitse seinän hajottamalla, mutta merkittävintä on siltojen ja muiden kulkuvälineille tärkeiden reittien räjäyttäminen. Oikean elämän looginen taistelutaktiikka toimii, kun tärkeän sillan räjäyttää jokeen. Tällöin vihollisen ylivoimainen tankkiarmeija ei pääse jyräämään paikalle tai ainakin joutuu kiertämään paremmin puolustettavaa reittiä pitkin.
Yksinpelin tavoin aseiden tehoa on parannettu sitten ensimmäisen betaversion. Tästä huolimatta tussarit tuntuvat edelleen alitehoisilta ja vastustaja ei välttämättä putoa edes ensimmäisestä päähän osuneesta kiikarikiväärin ammuksesta. Tämä on silti tyypillistä Battlefield-designia, jossa kohteelle halutaan aina antaa mahdollisuus reagointiin. Itse pidän enemmän realistisen tehokkaista aseista, vaikka ne tekevätkin pelistä armottomampaa.
Pronssi kimaltaa kuin kulta
Bad Company on hyvän näköinen ja erityisesti aseääniltään hulppean munakkaalta kuulostava paketti, jossa monet asiat toimivat. Se ei silti synnytä mitään suurempaa pakkopeluureaktiota ja yksinpelissä maailman räjäyttely tuntuu kovin päälle liimatulta. Jos toimiva sankarinelikko unohdetaan, on yksinpeli toki hauskaa, mutta ei silti mitään jalustalle nostettavaa räiskintäviihdettä.
Moninpeli on Battlefieldin todellinen sydän myös tällä kertaa. Jos kotona on vain konsoli ja nettiräiskintä kiinnostaa, on Bad Company kokeilemisen arvoinen. Tekninen toimivuus on tosin vielä juttua kirjoitettaessa kysymysmerkki, sillä arvosteluversiota pääsi pelaamaan vain pienellä porukalla EA:n vikkelällä palvelimella. Julkista nettidemoa pelailleet sen sijaan ovat valitelleet kovasta latenssista, joka voi johtua siitä, että EA ei suostu käyttämään Microsoftin normaaleja Live-palvelimia. Totuus on lehden ilmestyessä luultavasti jo paljastunut.
80
