Vuonna 2004 Japanista kantautui tieto hullusta PS2-pelistä. Se oli idealtaan niin omaperäinen, että kielimuurit kannatti murtaa ja aluekoodit kiertää, jotta sitä pääsi kokeilemaan.
Amerikkalaiset saivat käännöksen Katamari Damacysta, mutta eurooppalaiset jäivät nuolemaan näppejään. Jatko-osa julkaistiin meilläkin, mutta hetken näytti siltä, että sarjan teräväpiirtoaikaan siirtävä Beautiful Katamari tekisi jälleen oharit.
Kuten ennenkin, taustatarina on kreisi ja idea yksinkertainen. Kahjo kosmoksen kuningas on tyrinyt, ja musta aukko syönyt aurinkokunnan. Apuun kutsutaan katamaripalloa työntävä parisenttinen pikku pikku prinssi. Prinssin työntämään palloon tarttuvat kaikki mahdolliset palloa pienemmät esineet. Nälkä kasvaa syödessä, eli keräily kasvattaa palloa ja mahdollistaa siten suurempien kohteiden keräämisen. Kun pallot ovat kasvaneet tarpeeksi suuriksi, voi kuningas luoda niiden avulla planeetat uudestaan.
Muutaman sentin pallolla voi kerätä esimerkiksi kolikoita, sormuksia ja mansikoita — lattia on täynnä ties mitä! Vähän suurempaan palloon tarttuvat irtaimiston lisäksi jo kotieläimet, sen jälkeen lapset ja kohta aikuisetkin. Luokkaretkeläisten pyydystäminen kerralla tai katamarin rullaaminen keskelle juoksukilpailua on hilpeää. Pallon jatkoksi päätyneet ihmiset huutavat ja sätkivät, mutta meno on niin absurdia, ettei herkältäkään pelaajalta tirahda kyynel, vaikka ihmisiä kiusataan.
Gotta catch ’em all
Katamaria ohjataan pelkillä tateilla. Kun kumpaakin tattia painaa samaan suuntaan, rullaa katamaripallo tattien osoittamaan suuntaan. Pelkästään toisen tatin työntäminen saa katamarin kääntymään. Jyrkemmän käännöksen saa, kun työntää toisen tatin eteen ja vetää toisen taakse. Meno on tankkimiehille kovin tuttua, muut joutuvat hetken totuttelemaan. Pallon saa lisäksi kiihdytettyä pikaspurttiin tatteja vispaamalla. Kaikkiaan eteneminen ja kääntyminen on verkkaista, mutta se ei haittaa.
Pallo ei säily pyöreänä, vaan siihen tarttuneet esineet jäävät törröttämään sen pintaan siinä asennossa, jossa ne tarrautuvat mukaan. Esimerkiksi pitkä lyhtypylväs saa pallon hetkeksi täysin epäkeskoksi. Suurta merkitystä asialla ei ole, epätasapaino vaikuttaa hieman siihen, mitä palloon tarttuu, mutta ei itse ohjaukseen. Törmäys kovassa vauhdissa saattaa irrottaa muutaman esineen pallosta, mutta suurempi haitta on vauhdin katkeaminen, sillä ainoa vastus on aika.
Pallo pitää kasvattaa tietyssä ajassa tietyn kokoiseksi. Vaikeustaso on inhimillinen, eikä muu oikein sopisikaan, sillä Katamari on fiilispelaamista, ei otsa rypyssä suorittamista. Sitäkin voi halutessaan harrastaa, jolloin tavoitteena on mahdollisimman suuri pallo, kuninkaan tehtävässä kaipaamien esineiden kerääminen tai taistelu aikaa vastaan. Lisäksi voi etsiä uusia pelihahmoja ja niille pukimia.
Lisätekemisestä on syytä innostua, jos haluaa rahoilleen vastinetta, sillä pelin läpäisyyn ei mene kuin reilut pari tuntia. Minä en enää innostunut. On myös harmi, että pelin tavoitteet ovat peruskauraa. Potentiaalia olisi ollut vaikka kuinka omituisille tavoitteille. Ainoa poikkeus leppoisassa keräilyssä on tehtävä, jossa poimitaan kuumia esineitä ja vältetään kylmiä. Navigointi ja väistely silmä tarkkana ei ole hauskaa vaan ärsyttävää.
Pallon maksimikoko on kasvanut. Viimeisessä tasossa pallo nappaa mukaansa jo mantereet mannerlaatoista ja suuntaa sen jälkeen avaruuteen. Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, sillä siellä vieriminen ei ole enää hauskaa. Vaikuttavinta meno on, kun keräily alkaa pikkuruisella pallolla pienessä ympäristössä ja päätyy saman tehtävän aikana aivan eri mittakaavaan.
Rahastuksen makua
Moninpeli on päälle liimattua peruskamaa. Tavaran kerääminen kilpaa ei ole hauskaa yksinkertaistetussa pikkumaailmassa. Co-op-peli taas on ajatuksena hauska, mutta käytännössä elinkelvoton. Kaksi pelaajaa pyörittää samaa palloa siten, että kaksi tattia jaetaan kahdelle ohjaimelle. Liikkuminen vaatii siis jatkuvaa kommunikointia. Sähellyksestä ei ole kuin korkeintaan parisuhdepeliksi, jossa testataan suhteen kestävyyttä, mutta laatuaikaa se ei ole.
Skarppi teräväpiirto pukee Katamaria. Maailma on täynnä tavaraa, ja se, mikä ennen hukkui pikselimössöön, on nyt näkyvissä. Muuten ulkokuorta ei ole viilattu, vaan esineet ja hahmot ovat edelleen karun kulmikkaita ja värit usein hillittyjä. Myöskään valaistusefekteillä ei koreilla. Kulmikkuus on pelin tyyli ja se toimii edelleen hyvin. Ruudunpäivitystä ei sen sijaan ole saatu järjestykseen, vaan se nikottelee ruuhkatilanteissa. Pelaamista tökkiminen ei kuitenkaan haittaa, sillä laiska ohjaustuntuma antaa paljon anteeksi.
Musiikki on vinkeää japanilaista poppia, rockia ja iskelmää, ja sillä on merkittävä osa pelin vinksahtaneessa tunnelmassa. Tunnelmassa onkin pelin viehätys. Beautiful Katamari on lyhyt yhden tempun poni, ja temppukin on jo vanha tuttu. Silti sen vinksahtaneisuus jaksaa edelleen huvittaa — mutta vain pikaisen läpipeluun verran.
75
