Billy Hatcher jättimunineen on persoonallisin söpöily pitkiin aikoihin. Perusjujuna on munan pyörittely pitkin maita ja mantuja, minkä lisäksi ratkaistaan muutama ongelma ja liiskataan liuta vihollisia munavoiksi.
Jos pelin perusidea on näin kipeän kiikkerä, taustatarinan on oltava jokseenkin outo. Aamumaa oli kotkottavien kanojen asuttama rauhaisa kolkka, kunnes varikset hyökkäsivät ja taikoivat ikiyön kanojen kauhuksi. Kanaheimon vanhimmat on kaapattu ja säilötty kultaisiin muniin, eikä aurinkoa nostattavaa kieuntaa kuulla aamuisin. Billy Hatcherin tehtävänä on pelastaa munainen maailma pahojen varisten ikeestä.
Billy nappaa mukaansa lähimmän munan ja rullaa sillä vastaantulevat viholliset. Viholliset jättävät jälkeensä herkkuja kuten banaaneja, mansikoita ja muita hedelmiä. Kun ne kierittää mukaansa, muna kasvaa silmissä. Lopulta muna hehkuu ja sen sisältä kuoriutuu kaikenlaista mukavaa.
Munasta materialisoituu esimerkiksi menoa helpottavia vempaimia, lisävoimia, kykyjä tai mukava pikku pingviini, joka sylkäisee kimmastuessaan kostean henkäyksen nuotion päälle. Munat ovat tulenarkoja eikä paistettu muna ole tässä pelissä herkkua.
Muna rullaa
Jo munan pyörittely on aluksi kumman vaativaa puuhaa. Kun munalla voi lisäksi pomppia ja sinkauttaa sen jojomaisesti vihollisen niskaan, keltuaiset saavat aikamoista kyytiä. Muna kestää melkoista kohtelua, eikä kokkelia synny vaikka kuinka yrittäisi. Jos muna alkaa säröillä, uusi löytyy yleensä käden ulottuvilta.
Munamaailma on jaettu muutamaan kylään, joissa kussakin on viisi tehtävää. Rakenne on tuttu niin Mario 64:sta kuin Sunshinestakin. Varsinaista kyliä yhdistävää kenttää ei ole, vaan seuraava tehtävä valitaan valikosta. Kukin tehtävä on persoonallinen ja tuore, eikä turruttavaa saman raitin toistotaapertamista ole kuin nimeksi. Kun kultamunaan piilotettu kylän vanhin on pelastettu pahan kynsistä, öiset näkymät muuttuvat muutamalla napakalla kiekaisulla auringon kylvettämiksi.
Billy Hatcher kuulostaa lastenpeliltä ja Billy näyttää onnettomalta nassikalta tyhmä heltta päässään. Mutta peli ja sen oivallukset vievät mukanaan. Haastetta on riittävästi ja pelisuunnittelu on vaihtelevaa. Turhauttavia hetkiä on, mutta yleensä munauksista saa syyttää itseään.
Silti loppupään tehtävät ajavat hermoromahduksen partaalle. Esimerkistä käyvät episodit, joissa herkästi särkyvä kultamuna on kiidätettävä paikasta toiseen kinkkisesti käyttäytyvien kourujen avulla. Joskus muna soljahtaa kouruun kuten pitääkin, joskus se putoaa kiduttavasti tyhjyyteen. Raivostuttavaa!
Munattu kamera
Kamera seuraa tapahtumia suhteellisen sutjakkaasti, mutta kaikki ei ole kohdallaan. Billy Hatcherista puuttuu yllättäen vapaavalintainen kuvakulma, joten yläviistossa olevat näkymät jäävät liiaksi arvailujen varaan. Kuvakulma on myös kapea, ja olo on kiivaalla hetkellä kuin klaustrofoobikolla. Tiukasti rajatulla kuvakulmalla on todennäköisesti tavoiteltu mahdollisimman jouhevaa ruudunpäivitystä siinä täysin onnistumatta, vaikka vain hetkittäin onnahteleva päivitys ei onneksi isommin häiritse.
Billy Hatcher and The Giant Eggin japanilaisuus näkyy outona, mutta persoonallisena, häpeilemättömän värikkäänä ja (väki)vallattomana pelisuunnitteluna. Musiikki on hilpeää poppismaneerein ja jazzhönkäyksin sävytettyä hupaisaa pehmopoljentoa, jota on vaikea kategorisoida. Pelimusiikkia siis.
Kun mukana on vielä liuta hauskoja ja hysteerisiä moninpelejä, kasassa on napakka ja toimiva paketti talvi-iltojen iloksi. Mutta Sonic Teamin hahmosuunnittelijat tarvitsevat ammattiapua: oli se siili sentään ihan eri luokkaa.
83
