Miksi kukaan ei ikinä opi, että tekoälyistä on vain harmia?
Minulle Bioshock 2 (Pelit 2/2010, 90 p) on yksi vahvimpia ehdokkaita vuoden peliksi. Niinpä olen odottanut sen ensimmäistä yksinpeli-DLC:tä pelonsekaisin tuntein, sillä toistaiseksi toimintaseikkailujen, roolipelien ja vastaavien ladattava lisäsisältö on ollut persiistä.
Kakkos-Bioshockin aiemmat lisämatskut ovat keskittyneet lähes yksinomaan moninpeliin ja puhtaaseen toimintaan, joten vahvasta tarinasta ja ajoittain jopa tunteelliseksi heittäytymisestä tunnetun pelisarjan jatkoon kohdistuu vähän suuremmat odotukset kuin normaalisti. Minerva’s Den on Bioshock 2:n pääjuonesta erillinen kokonaisuus, joka kattaa kaksi täysikokoista tasoa ja pienemmän loppuepisodin verran Rapturea. Meininki on kaikkea muuta kuin vetistä ja ennakkopelkoni turhia, sillä DLC:n tarina on aivan yhtä jännittävä ja laadukas kuin emopelinkin.
Turingin kyläkauppa
Tapahtumien taustana on ennennäkemätön Rapturen tietojenkäsittely- ja laskentakeskus, johon tiedemies Charles Porter on Andrew Ryanin käskystä rakentanut Ajattelijaksi kutsutun tietokoneen. Projekti on onnistunut odottamattoman hyvin, sillä reikäkorttiperiaatteella toimiva vehje on itse asiassa täysin toiminnallinen tekoäly.
Laitteen tarjoama hyöty kiinnostaa kaikenlaisia hämäräperäisiä elementtejä. Ajattelijan voimasta vihiä saanut Reed Wahl haluaa käyttää ihmekojetta valtaa, voimaa ja kunniaa tuovien matemaattisten yhtälöiden ja todennäköisyyksien ratkomiseen, kun taas Wahlin vainoaman Porterin tavoitteet ovat hieman... henkilökohtaisempia. Seikkailun protagonistina toimii Bioshock 2:n tapaan Isukki, tällä kertaa sarjatunnukseltaan Sigma. Päämääränä on estää Wahlia valjastamasta Ajattelijaa käyttönsä ja samalla auttaa Porteria pakenemaan meren syvyyksistä.
Pelisarjalle tyypilliseen tapaan juoni sisältää parikin aika siistiä käännettä ja myös vähän filosofista pohdiskelua tekoälyjen kehittämisen eettisestä puolesta ja sellaisesta. Laadullisesti Minerva’s Den ei häviä tippaakaan aiemmille täyspitkille Bioshockeille, vaan on hyvin kirjoitettu ja temaattisesti vahva pikku seikkailu. Maisemat ovat sitä tuttua art deco -koristeltua vedenalaista räiskintäputkea, mutta tunnelma on hyvä ja sitä luodaan tehokkaasti musiikilla, äänitehosteilla ja tyylikkäällä peliympäristöllä.
Suo muille hauta pohjassa meren
Aseissa ainoa muutos on kameran vaihtuminen auringonvalosta voimansa saavaan ionilaseriin. Laserkanuuna ampuu kolmea erilaista sädettä, joista tavallinen murhaa geenirosvoja nautinnollisen tehokkaasti, lämpösäde sytyttää ilkiöt tuleen ja purskahdussäde vahingoittaa useampaa kerralla. Huomasin pitäväni laserista sen verran paljon, että se muodostui ensimmäisen läpipeluun aikana ehdottomasti eniten käyttämäkseni aseeksi.
Uusia plasmideja on niin ikään yksi, joka sekin on varsin hauska lisäys Isukin arsenaaliin. Gravity Well -plasmidi prööttää ilmoille supertiheän polyypin, joka imaisee lähistöllä olevat viholliset (ja esineet) sisäänsä, pyörittelee niitä hetken ja roiskaisee seinille. Parannellut versiot toimivat miinoitteina ja tekevät lisäksi happovahinkoa. Efekti muistuttaa hiukan Mass Effectien Singularity-voimaa ja on hyvä erityisesti isompia mutanttiposseja vastaan.
Tietsikkakeskuksessa pesivät uudet viholliset ovat lähinnä paremmin aseistettuja versioita vanhoista. Geenirosvot ovat oppineet käyttämään tehokkaampia pyssyjä, liekehtivä öykkäri ruhjoo polttavilla nyrkeillään ja Lancer-isukki tuuttaa ionikanuunalla niin että näkö lähtee, kirjaimellisesti. Kovemmista vastuksista on joskus myös iloa, sillä uusitut vartiorobotit ovat osaavan ja oikeilla geenikoktaileilla varustetun hakkerin paras ystävä.
Yllättävintä Minervan pesässä on kuitenkin seikkailun pituus. Kyseessä ei nimittäin ole mikään Dragon Agen lisäseikkailujen tyylinen tunnin rykäisy, vaan ihan kunnollinen monen tunnin vääntö. Itselläni Rapturen nörttipäämajan koluamiseen meni useampi ilta ja varmaan jotain viitisen tuntia peliaikaa. Tosin olen melko varovainen himmailija ja hidas joka nurkan koluaja, joten luvun voi suhteuttaa siihen, että emopeliin haaskasin parikymmentä pelituntia.
Joka tapauksessa Minerva’s Den on malliesimerkki siitä, millainen hyvän DLC-seikkailun tulisi olla. Tekemistä löytyy hintaan nähden sopivasti, tarina on hyvä eikä vain aivotonta ammuskelua, ja kaikenlaista pientä uutta löytyy riittävästi. Minerva’s Denin kaltaisia taidonnäytteitä näkisi mielellään lisää, ja Bioware, tästä mallia seuraaviin DLC-yrityksiin, jooko?
90
