Yksityisetsivä, rappiopeluri, luopio. Booker DeWittista on niin moneksi, että hän elää toista elämää Rapturessa, kaupungissa Atlantin syvyyksissä.
Minun kirjoissani Bioshock Infinite on vuoden toiseksi paras peli. Se päättyi sen verran tyydyttävällä tavalla, etten varsinaisesti jäänyt janoamaan jatkoa. Peliin on silti julkaistu ladattavaa sisältöä, josta viimeistään kahteen osaan pilkottu Burial at Sea ansaitsee huomiota.
Jos taivaiden kaupungin Columbian ja merenalaisen Rapturen välinen yhteys jätettiin Bioshock Infinitessa tarkoituksella hämäräksi, Burial at Seassa kytkös on päivänselvä. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Booker DeWitt elää toista elämää yksityisetsivänä teollisuuspohatta Andrew Ryanin rakennuttamassa kapitalistisessa utopiassa.
Tarinan femme fatale on Elizabeth, joka marssii ennalta varoittamatta Bookerin toimistoon ja tarjoaa työtehtävää. Rapturen kiiltokuvamaiset art deco -kulissit ja randilaisia oppeja paasaavat iskulauseet ovat pelkkää silmänlumetta, kaupungin sielu on läpimätä. Elizabeth haluaa, että Booker jäljittää kadonnutta tyttölasta, Sallya.
”Uskon, että tämän tehtävän suorittaisit vaikka ilmaiseksi”, Elizabeth lausuu salaperäisesti. Syy selviää aikanaan.
Suuri taide vaatii uhrauksia
Burial at Sean alkuasetelma on hämmentävä. Pelaaja ei voi olla varma sen enempää Elizabethin kuin Bookerin henkilöydestä. Mitä he tekevät väärässä paikassa väärään aikaan? Eivätkö he tunnekaan toisiaan?
Ajankohta ei ainakaan voi olla sattumaa, sillä vuoden 1958 viimeiselle sivulle käännetty almanakka paljastaa, että Rapturen lopun ajat ovat käsillä. Juuri ennen uudenvuoden aaton tuhoisia mellakoita Burial at Sea avaa kuitenkin kiehtovan ikkunan Rapturen loisteeseen ja dekadenssiin.
Jälkimmäistä piisaa erityisesti taitelija Sander Cohenin ateljeessa. Sisällä odottaa unenomainen jakso, jossa tehdään irvokasta performanssitaidetta pupujen ja pupunaamioiden keskellä. Se on juuri sellaista selkäpiitä karmivaa tavaraa, josta Bioshock muistetaan.
Kadonneet tytön etsinnät johdattavat Bookerin ja Elizabethin lopulta Fontainen tavarataloon. Käärme on luikerrellut ostosparatiisiin, sillä iloisten shoppailijoiden sijaan paikka kuhisee geenimanipulaatiosta seonneita friikkejä. Siitä hetkestä eteenpäin seesteisesti startannut Burial at Sea jatkuu tapa tai tule tapetuksi -hengessä.
Lyhyt ilo, pitkä itku
Burial at Sea käynnistyy viipyilevän hitaasti ensimmäisen tunnin ollessa pelkkää paikasta toiseen johdattelua. Näin vaikuttavassa miljöössä en osaa pitää sitä puutteena. Lisärin ongelmaksi muodostuu, että se on ohitse juuri kun tarinassa päästään vauhtiin. Koska lopun cliffhanger on todella kutkuttava, sen enemmän mieltä kaihertaa: ”Tässäkö kaikki?”
Irrational Gamesin pääjehu Ken Levine halusi keskittyä Burial at Seassa laatuun, ei määrään. Uskon häntä, ja laadun osalta tavoite on ehdottomasti täyttynyt. Valitettavasti pariin-kolmeen tuntiin puristettuna Bioshockin kerronnalliset keinot ja pelimekaaniset hienoudet eivät pääse oikeuksiinsa.
Hyvästä esimerkistä käyköön valinnat, joita pelaaja pääsee tekemään varusteiden ja taikuutta muistuttavien plasmidivoimien kehityksessä. Periaatteessa Bookerin suorituskykyä voi kehittää kuin roolipelissä, mutta käytännössä peliaikaa on ihan liian vähän, että kehitys tuntuisi missään.
Räiskintäpelinä Burial at Sea kierrättää tuttua materiaalia ainoan uuden aseen ollessa vihollisia räjähdyspisteeseen asti kiehauttava Radar Range. Nähtyäni verisen pilven tarpeeksi monta kertaa, jouduin toteamaan, että viipeellä toimivasta mikroaaltoaseesta puuttui kaikki fiilis. Kuriositeetti, ei mitään muuta.
En ollut erityisen ihastunut Burial at Sean lopun tauottomiin taistelusulkeisiin. Fontainen tavaratalo ei ole rakenteeltaan pelkkä putki, ja itse ainakin halusin tutkia sieltä jokaisen sopen. Tutkimiseen ei saa kuitenkaan työrauhaa, kun risteyskohtiin ilmestyy uusia vihollisia melkein joka kerta, kun selkänsä kääntää. Tasapaksuun splicereiden kurmottamiseen saadaan vaihtelua vasta, kun Booker törmää ensimmäiseen Big Daddyynsa. Se on kaikin puolin mieleenpainuva kohtaaminen.
Jään jännityksellä odottamaan Burial at Sean toista osaa, mutta en voi välttyä epäilyltä, että kokonaisuus olisi toiminut paremmin yhdellä kertaa nautittuna.
Tuomas Honkala
84
