Rapture. Kaupunki, missä taiteilijan ei tarvitse pelätä sensuuria. Missä tiedemiestä ei kahlita turhanaikaisella moralisoinnilla. Missä suuri ei joudu pienen hidastamaksi. Kun uhraat hieman hikeä, Rapture voi olla sinunkin kotisi.
Teollisuusmoguli Andrew Ryan ei ole mikä tahansa pilvilinnojen rakentelija. Sodan jälkeen hän ei suostu sen enempää idän kuin lännenkään käskyläiseksi, vaan perustaa oman valtionsa. Koska hän ei halua kenenkään astuvan unelmansa tielle, utopia rakennetaan Atlantin pohjalle.
Vuonna 1960, viisitoista vuotta myöhemmin, lentokone tekee pakkolaskun keskelle Atlanttia. Ainoa eloonjäänyt pelastautuu keskellä valtamerta oudosti tapittavalle majakalle ja astuu ovesta sisään. Sisältä paljastuu portti maailmaan, joka on muuttunut unelmasta painajaiseksi.
Utopian uhrit
Bioshock onnistuu tempussa, jota moni on yrittänyt turhaan. Se kutoo toiminnan ja tarinan niin erottamattomasti yhteen, etteivät ne tunnu irrallisilta, eivätkä kertaakaan astu toistensa varpaille. Toimintapeleissä samaan ovat pystyneet lähinnä vain Half-Life- ja Halo-sarjat. Ällistyttävintä tempussa on se, että tarina kerrotaan lähes kokonaan pelkkänä puheena ilman välikohtauksia. Tyyli on tuttu tiimin klassikkopelistä System Shock 2 (Pelit 9/99, 94 pistettä).
Suurin osa tarinasta kerrotaan takautumina, jotka esitetään matkan varrella löytyvinä äänikirjeinä. Niistä paljastuu, miten uljaasti alkanut utopia meren sylissä sortuu vähän kerrallaan omaan mahdottomuuteensa. Koska Rapturessa ihmisen luomisvoima on saanut virrata valtoimenaan ilman yläpuolisen maailman moraalisia rajoitteita, ovat tulokset kammottavia.
Yli-ihmisen muokkauksen voimanlähteenä on eräänlainen huume, joka antaa yliluonnollisia kykyjä, mutta tekee pidemmän päälle käyttäjistään tolkuttoman aggressiivisia ja sivuvaikutuksena aiheuttaa myös pahemman luokan iho-ongelmia. Tie tuhoon sinetöityi siinä vaiheessa, kun totalitaarinen yhteiskunta ajautui yhä syvemmälle diktatuuriin ja vastareaktiona syntyneeseen sisällissotaan.
Rapturesta on jäljellä enää vain rapistuvia monumentteja ja tähteillä eläviä raivohulluja, jotka ovat kauan sitten menettäneet viimeisetkin rippeet inhimillisyydestä. Friikkien menneisyys nousee pintaan vain sekopäisenä yksinpuheluna sekä esineinä ja vaatteina, jotka muistuttavat menneistä ammateista. Ulkomuoto on kuin Batmanin Jokerilla, sillä täydellistä ihmistä luoneet kirurgit ovat päästäneet mielikuvituksensa valloilleen.
Friikkisirkuksen kummajaisia ovat pienet tytöt, jotka imevät valtavilla injektioruiskuilla nesteet raadoilta. Näiden suojana kulkevat syvänmeren sukelluspukuun sonnustautuneet jättiläiset, Big Daddyt. Sankari joutuu tekemään suuren moraalisen valintansa: tappaako tytöt, jotta saa itselleen heidän valtaisat psyykkisiin kykyihin tarvittavat Adam-varastonsa heti, vai pelastaako tytöt takaisin ennalleen palkkion toivossa? Valinta ratkaisee sen, miten peli lopulta päättyy.
Väärin toimittu
Toimintapeliksi Bioshock tekee kaiken väärin. Koluttava alue on pieni ja putkimainen. Samat paikat joutuu tutkimaan moneen kertaan, uusia vihulaisia ilmestyy jo kertaalleen putsattuihin paikkoihin. Erilaisia vihuja on vain kourallinen, mutta ne sentään ovat harvinaisen omaperäisiä. Nykyisten toimintapelien vakiokamaa, suojautumista ja palautuvaa terveyttä ei ole, ja ammuksia jaetaan erittäin säästeliäästi. Tarinan imukyvystä kertoo jotain se, ettei puutteita edes huomaa, ellei niitä ala erikseen kaivelemaan.
Toiminnan yksioikoisuutta paikataan hienosti kykyjen muokattavuudella. Aseita on vain kourallinen, mutta niitä voi kustomoida haluamikseen. Lisäksi useimpiin aseisiin saa kolmenlaisia ammuksia. Esimerkiksi jalkajousella voi ampua tavallisia, sytyttäviä ja ansoja virittäviä nuolia. Asetaidot täydennetään psyykkisillä kyvyillä, eli käytännössä taikuudella, joiden oikea käyttö tekee toiminnasta paljon tyypillistä hauskempaa.
Kaikkia taitoja ei voi pelin aikana saada eikä niistä kerralla voi olla käytössä kuin muutama. Keskittymällä suoriin taistelukykyihin, kuten vaikkapa vihulaisten sytyttämiseen tuleen tai niiden hämäämiseen ampiaisparvilla, toiminta helpottuu. Toisaalta hahmostaan voi tehdä myös hiiviskelevän lähitaistelijan, tai vaikka erikoistua lukuisten eri lukkojen, kameroiden ja robottien hakkerointiin ja kääntää ne entisiä omistajiaan vastaan.
Pistämätön tyylitaju
Hienointa Bioshockissa on sen harvinainen ymmärrys pelin ajanjakson hengelle. Rapturen Art Deco -maailma on luotu upeasti, alkaen arkkitehtuurista ja musiikista ja jatkuen aina yksittäisiin julisteisiin, musiikkiin, väreihin, jopa henkilöiden puhetapaan. Tekijöiden kunnianhimo on ollut kohdallaan, sillä tyyliksi ei ole haettu pelimaailman tyypillisiä fantasia-, scifi- tai apokalyptisia kliseitä.
Harmi, ettei Bioshockin rikas maailma pääse aivan oikeuksiinsa PS3:lla. Ilmeisesti peli piirretään ensin suhteellisen alhaisella resoluutiolla ja skaalataan sen jälkeen ylöspäin. Jälki nimittäin näyttää siltä kuin kuvaa katsoisi suodattimen läpi. Kaikki näyttää aavistuksen utuiselta, värit ovat ihmeellisen harmahtavia ja lopputulos on ikävän suttuista.
Vuosi sitten ilmestynyttä peliä on paikkailtu parempaan suuntaan. Alunperin pelissä ei ollut juurikaan haastetta, kun hengen menetyksestä ei käytännössä rangaistu mitenkään, vaan pelissä oli tasaisin väliajoin heräämiskammioita, joista pääsi takaisin toimintaan loputtomasti. PS3-versiossa heräämiskammiot voi halutessaan ottaa pois päältä, ja lisävalintana on uusi vaikeusaste, survivor-moodi. Imuroitavina lisäosina on lähiaikoina tulossa myös erillisiä pikatehtäviä, tosin niistä ilmeisesti pitää maksaa erikseen.
Bioshock on poikkeustapaus joka kannattaa katsastaa, vaikkei erityisesti pitäisi 3D-räiskinnöistä. Pleikkaversion hieman nuhjuinen ulkoasukaan ei häiritse, ellei tiedä paremmasta. Nykyään pelien yhteydessä puhutaan kyllästymiseen asti elokuvamaisuudesta ja tarinankerronnan tärkeydestä. Bioshock on malliesimerkki siitä, miten asia hoidetaan pelien ehdoilla, eikä vääriä vaikutteita muista medioista apinoiden. Ironista sinänsä, että Bioshockista tekeillä olevaa elokuvaa odottaa pelonsekaisin tuntein. Rapture on nimittäin kaikessa epätodennäköisyydessään äärimmäisen uskottava paikka, mutta hiuskarvan varassa sinnittelevä illuusio on myös helppo särkeä.
90
