-Kerro, mikä ampumapelissä on tärkeintä?

-Avoimet kentät, nopea ajoneuvo, padi kädessäsi ja fysiikanmallinnus.

-Väärin! Black, mikä on tärkeintä?

-Nähdä koko ympäristön murskautuvan, vihollisen kuolevan edessäsi hienosti ja kuulla aseiden upea valitus!

Criterion Games siirtyi kertarysäyksellä pelintekijöiden kehitystyökaluista ja autopeleistä pornobisnekseen. Blackissa rakkaus aseisiin ei ole hellää kädestäpitelyä, vaan suoraa ja pidättelemätöntä väkivallan ihannointia alusta loppuun. Black on peliksi muunnettu Sam Peckinpahin eeppinen räiskintälopetus, joissa ilma on sakeana raskasmetalleista ja luodit runtelevat maiseman tunnistamattomaksi.

Blackin tuhosinfonia on älyttömän upeasti tehty, sillä jokainen ammuttu luoti päätyy jonnekin ja aiheuttaa vahinkoa. Vaikka maastossa on usein hyviä suojia, sen perinteisen puulaatikon taakse ei kannata rynnätä kykkimään. Usein edes vahvalta näyttävä seinä ei kestä luotisadetta murenematta rumputulessa.

Hylsyt sinkoilevat kaaressa, rappaukset ropisevat, konekivääri kampeaa ylös ohjaimen täristessä, sen piippu on kuuminta hottia ja korvissa raikaa armoton tak-tak-tak. Toimistorakennukseen heitetty käsikranaatti sinkoaa ikkunat sirpalesateena kadulle ja parkkeeratut autot räjähtelevät osumista, kunnes katutaistelun vaimentuessa äänet hiljenevät ja valo siivilöityy komeasti pölyn ja ruudinsavun lävitse. Asefanaatikkojen harmiksi leluja ei voi purkaa ja kasata, mutta lataaminen tapahtuu jokaista liikettä myöten oikeaoppisesti. Jotta tunnelma olisi hellänä hetkenä mahdollisimman intiimi, muu ympäristö hämärtyy ja äänet vaimenevat panostamisen ajaksi. Pelottavinta on huomata, kuinka äärimmäisen hienolta ampuminen tuntuu.

Räiskinnän taustalla on Black-organisaatio, jonka huippukoulutetut sotilaat likvidoivat terroristeja paikoissa, jonne muut eivät uskalla mennä. Taistelut käydään kuvitteellisessa itäblokin maassa, jossa riehuu pienoisarmeijan perustanut entinen CIA-agentti. Jo alussa käy selväksi, että operaatio ei mennyt ihan nappiin, sillä sankariamme kuulustellaan takautumina näytettävissä väläyksissä.

Liikkuvat taakse ja luistia lukkoon

Mutta mitäs tarinasta, sillä pääosassa ovat munakkaat aseet. Mukaan ovat päässeet kaikki tärkeimmät nykyaikaiset nikkeliruiskut. Käsiaseita edustavat muun muassa poliisien suosima tehokas Glock ja järeä Magnum-revolveri. Sarrrrrjatuliaseita on mukava valikoima. AK-47, MP5 ja Mini-Uzi käyvät hyvästä lämmittelystä, mutta hirviömäinen M249 SAW -konekivääri kruunaa päivän. Pyssyt ovat aitoa tavaraa joka ikinen. Hienoja aseita on niin paljon, että tuntuu härnäykseltä kun mukana kulkee aina vain kaksi mutkaa.

Vipuja ei käännellä, avaimia ei etsitä, Blackissa keskitytään olennaiseen. Avaimia ei tarvita, lukitun oven avaa tehokkaammin Spas 12 -haulikko tai M203-kranaatinheitin. Vaikka joihinkin aseisiin saa äänenvaimentimet, hiiviskely ei taktiikkana toimi. Yhden tai pari vihollista voi ehkä yllättää, mutta sen jälkeen jokainen vastapuolen sotilas tietää, missä pelaaja kulloinkin liikkuu. Ärsyttävimpiä ovat raketinheitinmiehet, jotka lähettävät tappavan ohjuksensa matkaan, vaikka sankarista näkyy nurkan takaa vain korvannipukka.

Tapetut jättävät jälkeensä ammuksia ja kultaakin arvokkaampia lääkelaatikoita, mikä kannustaa suoraviivaiseen rynnäköintiin. Pitkälle piirtyvä horisontti venyy myös varovaiseen snipu-taktiikan käyttöön. Walther WA2000 -kiikarikiväärillä homma on älyttömän helppoa, sillä luodit lentävät viivasuoraan ja osumiseen riittää, että vihollisesta näkyy pari pikseliä. Hätätilanteessa tarkka-ampuminen hoituu myös zoomausnapilla konekiväärillä.

Maisemia ei tiirailla tähtäimen läpi, vaan ruudulla oleva täplä auttaa sihtaamisessa. Piste vaihtaa väriään kohteen mukaan, esimerkiksi punainen tarkoittaa vihollista ja vihreä omaa. Värikoodi on sikäli turha, että kaveria ei voi ampua edes vahingossa. Apureista huolimatta vastustajat on hoideltava itse, sillä kuolemattomien taistelutovereiden tehtävä on vain lisätä tunnelmaa ja osoittaa tulituksellaan vihollisen lymypaikat. Ammuksia ei tarvitse säästellä, mutta konetuliaseista löytyy sarjan lisäksi tarvittaessa myös purske- ja kertatuliasetukset.

Kovat miehet eivät hypi

Kahden tatin ohjaus- ja tähtäyssysteemi tuntuu luontevalta, ja sormet hakeutuvat kuin itsestään oikeille namiskoille. Kranaattien viskominen ja aseen perällä mottaaminen tuovat hyvää vaihtelua luotisateeseen. Hyppiä ei tarvitse eikä edes voi, sillä Black-agentit ovat vankasti jalat maassa -tyyppiä. Rajoituksesta aiheutuu ajoittain koomisia tilanteita: mies voi ampua itselleen reiän seinän läpi, mutta kymmenen sentin kynnys on ylivoimainen este.

Hassulla korostuksella molottavat terroristit kuolevat ylidramaattisesti kuin Speden vanhoissa länkkäreissä. Ammuttu soturi ryntää kohti lähintä kaidetta, kierähtää ympäri ja jää hetkeksi roikkumaan. Toiset ovat sinnikkäitä tapettavia, esimerkiksi naamioitu haulikkomies tuupertuu, nousee ylös jatkuvasta haulisateesta huolimatta vain lennähtääkseen näyttävästi kymmenen metriä taaksepäin. Aluksi se on hienoa, jatkuvasti toistettuna efekti menettää hohtonsa ja irvokkaat Hollywood-stuntit kääntyvät itseään vastaan.

Kartan puuttuminen ei haittaa, sillä kentät ovat putkia, joskin paikoitellen niin laveita, että valittavana on useampi reitti. Laajuudesta kertoo jotain se, että yhden alueen puhdistamiseen kuluu noin tunti. Taistelut käydään kaupungissa, metsissä, silloilla ja kaikkialla on läjäpäin räjäytettävää tavaraa, kuten lojumaan jätettyjä bensasäiliöitä ja aselaatikoita. Kulkuneuvoja on runsaasti, mutta ne on tarkoitettu vain tuhottaviksi.

Olen helppo

Yritin pitkään olla normaali, mutta kuoltuani lukemattomissa sinkokeskityksissä päätin olla helppo. Kovaa en edes harkinnut. Blackin pahin yksittäinen peli-ilon tappaja on tallennuksen totaalinen mahdottomuus yhdistettynä superpitkiin tehtäviin. Tarkistuspisteitä on vain muutama, joten huonolla tuurilla luodin napsahtaessa otsikkoon uudelleensyntyminen tapahtuu kohdassa, jossa ryynäsi puoli tuntia sitten. Voin kokemuksesta kertoa, että miinaan astuminen juuri ennen tason läpäisyä kirpaisee munaskuissa asti.

Criterion on onnistunut tekemään ampumisesta hauskaa, mutta loppua kohden tauoton paukuttelu alkaa maistua puulta, sillä lepotaukoja ei ole. Jos Black olisi pitänyt arvioida kolmen ensimmäisen kentän perusteella, olisin antanut huippupisteet silmää räpäyttämättä. Pidemmän päälle brezhneviläinen suunnittelu rassaa vietävästi: tyhjästä ilmestyvät viholliset, tappiinsa viritetty vaikeusaste ja samojen osioiden jatkuva jyystäminen lannistavat kovankin soturin taistelutahdon. Toki räiskinnässä pitää olla haastetta, mutta jotain rajaa sentään.

Kun viimein kahdeksannen kentän jälkeen laskin aseeni maahan, mietin kulunutta viittätoista tuntia. Karkotin mielestäni lukuisat ahdistavat kuolemat ja muistelin kaiholla sitä ikkunoiden helinää, kun tykkini ruiski nikkeliä ja ympäristökatastrofi kuittasi kuolonuhreja. Asefetismin vakavasti ottava Black on eittämättä räiskintämaailman kermaa. Vaikka loppua kohden sen yksioikoiseen ase-erotiikkaan luulee kyllästyneensä, eipä aikaakaan, kun taas tuntuu, että rynkytys maistuisi.

Ari Kekkonen

* * * * * *

PS2 vs. Xbox

Black näyttää jumalaisen kauniilta Xboxilla, minkä vuoksi on ällistyttävää, että se näyttää tismalleen yhtä hienolta myös PS2:lla. Ilman atomikelloa en osaa sanoa, kumpi rullaa liukkaammin, mutta kaverimme Nykäsen Matti ei kiusaa kumpaakaan versiota. Konetuliaseet kalkattavat molemmissa yhtä muhkeasti ja hifisteille myös moniäänisesti.

Blackissa ei ole nettipeliä tai edes jaetun ruudun kimppakivaa, joten myös siinä konsolit ovat samalla viivalla. Ainoa käytännön ero löytyy ohjaimesta ja joidenkin toimintojen sijoittelusta. Koska kumpikaan versio ei ole toista parempi, ostopäätös pitää tehdä oman puoluekannan perusteella.