Bloody Roar 3 (PS2)

Eläimellistä mättöä

Kesken kiivaimman taistelun sankari tuntee epäpyhän voiman kehossaan, ja muuntuu jättimäiseksi... jänikseksi? On siinä vastustajalla naurussa pitelemistä.

Kun täysikuu nousee horisontin takaa pilvettömälle taivaalle, menettävät monet meistä unenlahjansa. Asiat voivat loppujen lopuksi olla huonomminkin, jotkut onnettomat menettävät täysikuun tullen myös ihmisyytensä. Bloody Roar 3:n päähenkilöt eivät tarvitse edes taivaalla mollottavaa kuutamoa. Kaiken kukkuraksi he joutuvat ottamaan toisistaan mittaa kehässä, kunnes vain yksi on jäljellä ottaakseen vastaan kaiken vallan, voiman ja kunnian, jotka kauhea kirous voi voittajalle antaa.

Voi olla vain yksi

Voitosta taistelee neljätoista hahmoa, joista muutama avautuu vasta menestyksen jälkeen. Ihmishahmoisina tyypit ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin tavanomaisia. Pojat voisivat koska tahansa treenatut vatsalihakset paljastavine avoimine paitoineen perustaa pari bändiä, ja univormuihin tai paljastaviin pikkumekkoihin verhoutuvia naisia ei kehtaisi ketkuinkaan kauppias esitellä luomuhyllyllä.

Eläimiksi muututtuaan toiset hahmoista muistuttavat paljon toista olomuotoaan, toiset eivät lainkaan. Perinteikkään kansantarujen susimiehen lisäksi mukana on muun muassa tiikeri, leopardi, leijona sekä eksoottisempina ilmestyksinä kameleontti sekä myyrä. Pupujussikin löytyy, luonnollisesti tyttönä - tarkemmin ottaen (huokaus) sairaanhoitajatyttönä.

Pääpahis Xion on ainoa lykantrooppi, jonka mutanttieläinhahmolle ei löydy minkäänlaista vastinetta tosimaailmasta.

Hahmoja on kummassakin olomuodossa ilo katsella. Niissä on runsaasti polygoneja, ne liikkuvat todella sulavasti ja tekstuurit ovat siistin näköisiä. Ja mitä tehokkaampia liikkeitä taistelija tekee, sitä messevämpi valoefekti-ilotulitus palkkiona tervehtii. Mukana on myös veri, mikä osin varmasti selittää viidentoista vuoden ikärajaa, vaikkei elämänneste ryöpsähtäessään ruudulla montaa sekunnin kymmenesosaa viihdykään.

Illuusioon perustuu draamataide

Hahmojen monimuotoisuuden vastapainona taistelukentät ovat rajoittuneita, suljettuja neliöitä. Myönnettäköön, että seinät menevät lommolle kun toisen päätä niihin takoo, ja joissakin kentissä on muutamia murskaantuvia esteitä, mutta ne ovat loppujen lopuksi pelkkää hämäystä. Ainoastaan tyrmäyksen jälkeen vastustajan voi lennättää seinien läpi.

Erittäin taitavan harhakuvan mekaniikkansa monipuolisuudesta peli luo siinä vaiheessa, kun katsoo joko toisten ihmisten tai pelkän tietokoneen pelaavan. Jos itse tarttuu padiin, yksinkertaisuus ja rajoittuneisuus paljastuu. Monimutkaisimpienkin kombojen ja spesiaalien tekeminen tapahtuu helpoimmillaan yhtä nappia painamalla tai yleensä sitä armottomasti hakkaamalla. Uusi tulokas pärjää siinä missä rasitusvammainen veteraanikin, ellei jopa paremmin.

Eläimeksi muuttumalla voi periaatteessa taktikoida. Mitä korkeammalle antaa monsterimittarin nousta ennen metamorfoosia, sitä pidempään eläinhahmoa saa takoa ennen kuin paluu arkeen ja taukoon ennen seuraavaa muutosta on edessä. Käytännössä taktikointi rajoittuu siihen, että kun vastustaja muuttuu, itsellä on parempi olla muutos valmiina tai turpaan tulee - ihmismuodolla ei ole mitään sanottavaa eläimen kammottaviin komboihin.

Genrelle varsin tyypillinen ongelma, hahmojen välinen tasapainottomuus, on pesiytynyt myös Bloody Roariin. Toiset tyypit ovat isoja, hitaita ja kankeita, eivätkä mahda mitään isoille ja nopeille ja notkeille vastustajille. Varsinkin Xion on kotoisin aivan eri planeetalta kuin kaikki muut.

Sähköt sain sähkökitaraan

Loimaalaisen teutoniritarikunnan rautaristi tammenlehvillä luovutettakoon asianmukaisin kumarruksin ja palopuhein pelin musiikkiraidalle. Taustalla nimittäin jamittelee oikea bändi, jonka kitaristi antaa sähkövärmeellensä kyytiä koko rahan edestä. Kun edes muutamaa kappaletta jaksaa soittaa muutaman kerran pelkän kuuntelun vuoksi, silloin ovat maailmankirjat pahasti - tai ehkä sittenkin hyvästi - sekaisin.

Yksinkertainen konsepti korostuu tavallistakin pahemmin siksi, että erilaisia pelimuotoja on kovin vähän. Arcade, Versus ja Survival ovat joka ainoassa tappelupelissä, ja sen lisäksi menestyvä mätkijä palkitaan muutamalla mitäänsanomattomalla bonuspelillä.

Yksin pelaaminen alkaa juuri näistä syistä puuduttaa äärimmäisen nopeasti, kaksinpeli parantaa tilannetta marginaalisesti, mutta pidemmän päälle parempia vaihtoehtoja on siihenkin monin kappalein. Bloody Roar 3 on toki audiovisuaalisesti tyydyttävää yksinkertaista perusmättöä, mutta kysymys kutittaa takaraivossa: kuinka monta aivan vastaavaa tuotosta maailmaan mahtaakaan mahtua?

75