Tsunamin Blue Force yllättää iloisesti: firman edellisten tuotosten perusteella olisi voinut odottaa täyttä p***aa taas kerran, mutta ei. Sininen Voima yllättää iloisesti.
Blue Force kertoo tarinan Jack Ryanista, jonka isä ja äiti vuonna 1984 brutaalisti murhattiin pojan silmien edessä. Nyt on vuosi 1993, Jack on juuri läpäissyt poliisikoulun ja on valmis konstaapeli.
Police Force?
Peli on kuin suora kopio Police Quest 1:stä. Blue Forcessa sankarimme toimii ensin vähän aikaa liikennepoliisina ja siirtyy sittemmin siviilipukuisen poliisin tehtäviin, tosin tällä kerralla jahdataan asekauppiaita huumediilereiden asemasta.
Police Quest tulee muutenkin mieleen kuin pelin juonessa, Blue Forcea voisi luulla hieman muotoilluksi Sierran seikkailupeliksi. Sattumaa ei yhdenmukaisuus ole, sillä pelin on suunnitellut Jim "Police Quest" Walls.
Peli jakautuu kahteen osaan (kuten PQ1:kin _ yllätys yllätys). Ensimmäisessä osassa jyristään ympäri pikkukaupungin katuja kaksipyöräisen parinsadan hevosvoiman päällä ja jaellaan sakkolappuja liikennerikollisille, sekä pidätetään muutama paha jätkä.
Toinen osio tapahtuu Jackin loman aikana. Hänen isänsä etsiväkumppani ottaa Jackin partnerikseen ja siviilikuteissaan he alkavat penkoa Jackin vanhempien murhaa. Hirmu yllättävästi tämä liittyy läheisesti seudulla käytävään suuren luokan asekauppaan ja salakuljetukseen.
Operaatio SNAFU
Blue Forcessa on eräs huvittava piirre: se on pullollaan pienenpieniä epäloogisuuksia ja mokia. Esimerkkejä: pelin alussa (vuonna 1984) tietoa jaellaan 3,5 tuuman levykkeillä, Ryan saa pitää virka-aseensa sairaslomallaan, kukaan ei pyydä selvitystä ammutuista laukauksista ja muuta ei niin realistista.
Hieman harmittavammat epäloogisuudet taas ovat luokkaa "ovi ei aukea, ellei tehtävä ole aktiivinen." Muutenkin pelin lineaarisuus tuntuu rajoittavan pelaajan vapautta vähän liikaa.
Ole kiltti konnalle
Blue Forcessa joutuu käyttämään voimaa erittäin harvoin. Hullu pistoolia heiluttava partasuu taltutetaan lyijymyrkytyksen sijasta järkipuheella. No, realististahan se on, mutta minä ainakin haluan seikkailupeliltäni seikkailua, en byrokraattisten sääntöjen pilkuntarkkaa noudattamista. Valitettavasti vain jälkimmäinen tuntuu olevan Wallsin ohjenuorana.
Vaikka mukaan mahtuu pari messevää asuntomurtoa, on pääsankari silti melkoinen nynny: hän tyytyy vain osoittelemaan virka-aseellaan käyttämättä sitä kertaakaan pelin aikana. Minä kyllä olisin halunnut ampua vartiokoiran asevaraston edestä.
Onneksi sentään meheviä kuolinkuvia ja animaatioita on tarjolla runsaasti. Monosen pojat vetävät pressun ruumiin päälle, savuavat kengät tippuvat lattialle tai Ryan ihastelee maailmaa kalterien takaa. Aivot lentävät seinälle punaisen pikseliryöpyn mukana, kun hoppari tekaisee taskuaseella kolmannen silmän varomattomalle poliisisedälle. Ynnä muuta kivaa.
Klikkauskontrolli
Pelin kontrollit ovat miltei samat kuin Sierralla. Erot ovat pieniä: inventaario on kokonaan näkyvissä (ikävä kyllä esineitä ei voi käyttää toisiinsa) ja kakkosnapilla kontrollivalikko hyppää eteen, kun Sierralla kakkosnapin näpäytys muuttaa automaattisesti kursorin seuraavaksi toimintakursoriksi.
Ikävä kyllä Tsunamin graafikot ja musiikinvääntäjät eivät ole läheskään Sierran vastaavien tasoa, vaikka Sierralta ja LucasArtsista ovatkin loikanneet. Animaatio on sekin melko tökeröä.
Wallsin uutukainen ei pahemmin selittele, tuntuu pikemminkin siltä, että sanojen käyttöä olisi haluttu minimoida. Esimerkiksi asetta katsottaessa selitetään vain, että "se on puoliautomaattinen Colt .45", ja Ryanin liikenneonnettomuus ja tätä seuraava sairaala-aika kuvataan vain ja ainoastaan kuvilla. Sanallakaan ei selitetä, mistä on kyse. Lisäksi puhutettaessa eri henkilöt sanovat sanottavansa ja toistelevat sitten samaa latteutta tuomiopäivään asti. Ehkä haikailen liikaa Krondorin perään, mutta silti...
Jumissa pikselissä
Pelin alkuvaiheessa on muutama erittäin inhottava kerrasta poikki -ongelma. Mutta kyllä sitä silti voitaisiin kysyä, jotta haluatko nyt ihan varmasti posauttaa aivosi pellolle asetta puhdistaessasi.
Se hyvä puoli kerrasta poikki -ongelmissa on, että niihin ei pääse juuttumaan. Jos kuolema käy, peli selittää kiltisti missä tuli tämmättyä.
Suurimmat ongelmat ovat pikselitasolla. Itse juutuin pelin aikana pahemmin kaksi kertaa. Kummallakin kerralla ongelma oli kiinni muutamasta pikselistä. Ensinnäkin en huomannut, että sataman laiturilta pääsee myös suoraan vasemmalle (kursori täytyy kohdistaa aika pahuksen tarkkaan). Toiseksi samalle satamalaiturille ilmestyy eräässä pelin vaiheessa elintärkeä kalaverkko, jota ei kyllä kukaan huomaa, ellei tiedä etsiä.
Muuten peli meni läpi yhdellä istumalla ja ehdin jo ihmetellä, kuinka hupi näin äkisti lopahti. Ensi kerralla Walls saisi kaivaa kuvettaan tarinaniskijöilleen hieman auliimmin.
Laimea jälkimaku
Blue Force muistuttaa vähän Freddy Pharkasta. Pelistä on yritetty tehdä kompakti seikkailu, joka on nautittava alusta loppuun saakka. Jälkimmäisen voima oli huumorissa, mutta Blue Force nojaa perinteisiin seikkailupeliarvoihin ilman mitään bonuksia. Liika lyhyys on kummankin ongelmana.
Blue Forcesta jää hieman laimeahko jälkimaku. Police Questin ja Wallsin fanit pitänevät, muut voivat suhtautua hienoisella varauksella. Jatko-osa on jo varmaan odottamisen arvoinen.
83
