Mätkimispelit eivät olleet kovin suosittuja kotimikro-rintamalla, kunnes Street Fighter 2 ja sen synnyttämä buumi saavutti Amigan. Team 17 tarjoaa uuden haasteen Jean-Claude Van Damme ja Steven Seagal -kasvateille. Oitis listojen kärkeen kivunnut Body Blows pyrkii pyyhkimään monitorit katutaistelijoista.
Ensimmäinen osa-alue, jossa peli yrittää selättää SF 2:n, on taistelijoiden määrä. Kaksinpelissä ja neljän tai kahdeksan pelaajan turnauksessa voi ohjata ketä tahansa 10 tappelupukarista. Veljekset Dan ja Nik, musta nyrkkeilijä Junior sekä kultaisen keskitien tallaamiseen kyllästynyt buddhamunkki Lo-Ray edustavat "hyviä". Heistä valitaan samaistumisen kohde yksinpeliin.
Loppuun kuuden joukkoon mahtuvat venäläinen mutantti Kossak, kovanyrkkinen yritysjohtaja Mike, espanjalaistypykkä Maria, ex-vapaapainija Dug, tuulennopea kiinalaisjolppi Yit-U ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä katanaa heilutteleva ninja. 11. hahmo, paha poika Max, on yksinpelin viimeinen vastus ja miellyttänee Terminator-faneja.
Kullakin hahmolla on 20 liikettä, joista osa on tavallista väistämistä ja hyppimistä, osa iskuja ja potkuja. Muodin mukaisesti sankarit osaavat kolme erikoisliikettä, Dan ja Nik peräti neljä. Ne vaihtelevat tulipalloista graafisesti näyttävään ninjan näkymättömyyteen (niin oudolta kuin se kuulostaakin).
Kaksinpelissä tappeluajan voi säätää tai kytkeä pois. Pelaajien paremmuudenkin voi mitata joko kerrasta poikki tai paras kolmesta -menetelmällä. Yksinpelissä kyseisiin säätöihin ei voi vaikuttaa. Kaksinpelissä saa käyttää samoja hahmoja, mikä eliminoi "mun hahmo on heikompi" -valitukset. Yksinpelissä on kaksi vaikeusastetta, joissa ei ole muuta eroa kuin että "helpommassa" ei kohdata Maxia.
Tönkkösuolatut tappelijat
Body Blowsin rakenne ei kuulosta yhtään tutulta, eihän? Koska tekijät väittävät, että SF 2 ei ole esikuvana, on kai silkkaa sattumaa, että Body Blowsin energiasysteemi on täysin identtinen. Tyrmätyt taistelijat lentävät kanveesiin kovin tutunlaisesti ja ottelun jälkeen näytetään hävinneen murjottu naama ja voittajan pilkkalauseet. Jopa osa liikkeistä on lainattu katutappelijoilta, muun muassa Juniorin salamaiskusarja on kuin Ed Hondan tuhannen käden läimäys.
Vaikka beat'em-upit ovat perin naiiveja, olivat Street Fighter 2:n hahmot hauskoja ja taisteluliikkeet, vaikkakin yliluonnollisia, hyvin animoituja. Body Blowsin sankarit puolestaan ovat persoonattomia, kömpelösti animoituja puu-ukkoja. Taustagrafiikka on piirretty yhtä tökerösti ja karkeasti kuin spritetkin. Huolimaton ulkoasu on sääli, sillä ohjelmointiteknisesti Body Blows on hyvä. Suuret hahmot liikkuvat nopeasti ja ruudunvieritys on virheetöntä. Taisteluliikkeet aktivoituvat vaivattomasti ja täsmällisesti.
Body Blowsin suurin moka koskee kuitenkin yksinpeliä. Punnukset eivät nimittäin ole tasan pelaajan ja tietokoneen välillä _ jälkimmäisen hyväksi. Bittivastustajat pystyvät jatkuvasti kytkemään pääerikoisliikkeensä ilman viiveitä, toisin kuin pelaaja, jonka on pidettävä tovi nappia pohjassa. Lisäksi tietokone pystyy käyttämään erikoisliikettänsä lähietäisyydeltäkin, vaikka monoa lentäisi naamaan jatkuvalla syötöllä. Tämän johdosta vastustajat ovat älyttömän vaikeita, kunnes jokaista vastaan keksii oikean strategian. Täytyy tunnustaa, että tietokone Lo-Ray on yhä ylivoimainen vastus. Kyllä munkki on pari kertaa voitettu, mutta emme hikisistä pelitunneista huolimatta ole keksineet mitään vedenpitävää konstia (jos joku keksii, niin voisi muistaa toimitusta kortilla). Tyhmintä touhussa on se, että itse ohjattuna Lo-Ray on yksinpelinelikon surkein hahmo, joka hädin tuskin selviää hintelästä Mariasta.
Brittein saarten pelilehdistö on ylistänyt Body Blowsin taivaaseen mainittuaan ensin etteivät oikeasti Street Fighter 2:sta pitäneetkään (vaikka peli saikin korkeita pisteitä). "Mahtaa SF 2:n ostajaa harmittaa, kun ei malttanut odottaa Body Blowsia", voisi lehtien sanoman kiteyttää. Pikemminkin SF 2:n ostajaa pitäisi naurattaa, kun kaveri odotti Body Blowsia.
75
