Suojaräiskintöjen aiheuttamia aggressioita pääsee purkamaan Bodycountissa, jossa esteet saa ampua hiivattiin.
Yksi edellisen konsolisukupolven räiskintäkohokohdista oli Black, jossa vihollisten ohella ympäristö sai kyytiä. Saman kehitystiimin tuorein veto on Bodycount-ammuskelu, jossa The Networkin agentti Jacksonin tuima tulitus murentaa seinät, ovet ja betonipalkit. Siinä sivussa oman osansa saavat maailmanrauhaa uhkaavan The Target -järjestön kätyrit.
Bodycount tuo annoksen realismia suojautumiseen, sillä ohuet seinät, kaiteet ja pylväät eivät ole turvapaikkoja. Räjähdykset ja luodit repivät esteet ennen pitkää palasiksi. Rakennelmien jykevimmät tukirangat jäävät pystyyn, mutta rikkinäiset seinät eivät enää suojaa luodeilta. Harmi vain, että homma jää puolitiehen. Tuhoutuvat paikat on tarkkaan rajattu. Paksuja muureja ei saa muusiksi edes ilmapommituksella ja lattiat murtuvat vain satunnaisesti.
Etenemisreittien ja puolustusasemien valinta on kohtuullisen vapaata. Menenkö katua pitkin, rakennusten läpi, ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa? Lukuisten raiteilla kiitävien elämysjunien tahkoamisen jälkeen vanhahtavan vapaa eteneminen maistui. Valitettavasti fiilistä latistetaan geneerisillä miljöillä: olen nähnyt rähjäisiä teollisuusloukkoja ja lasisia scifitorneja ihan tarpeeksi.
Bodycount ei edes yritä olla realismiräiskintä. Aidon makuisista pyssyistä huolimatta touhussa on voimakkaan arcademainen pohjavire. Kuolleista vihollisista plopsahtaa ryöppynä bonuspalloja, joita käytetään agentin supervoimia muistuttaviin erikoiskykyihin ja ammustäydennyksiin.
The Targetin kovanaamat pidetään kurissa kahdella kanuunalla, kranaateilla, miinoilla ja puukolla. Tavanomainen pyssysetti kattaa konepistoolit, rynkyt, haulikon ja konekiväärin. Erikoiskyvyillään Jackson laukaisee adrenaliinibuustin, lisävahingon, vihollissolttujen tappoimplanttien aktivoinnin tai ilmaiskun. Taitavat tapot nostavat pistebonusta, muun muassa pääosumat ja takaapäin teilaukset lisäävät kerrointa. Bodycount ei tosin palkitse pisteiden keräämistä konkreettisilla eduilla, joten systeemi menee hukkaan.
Joukkovoimaa
Taisteluissa on harvoin varaa jäädä paikoilleen, sillä viholliset rynnäköivät aktiivisesti kimppuun ja viskovat tarkasti kranaatteja. Ne eivät tee mitään poikkeuksellisen välkkyä, mutta eivät ne idioottejakaan ole. Älykäs vastus ei edes palvelisi koko homman perimmäistä ideaa, joka painottaa liikkuvaa ja rempseää räiskintää. Pyssymiesten laadun sijaan Bodycount panostaa määrään. Viholliset saavat usein täydennyksiä, sillä massa pitää vastarinnan riittävän tiukkana.
Räiskintään tuodaan vaihtelua puolustustehtävillä, joissa suojataan vaikkapa koodia murtavaa agenttiparia. Puolustuskeikat ovat Bodycountin tiukimpia hetkiä, sillä alueen suojapaikat rapautuvat nopeasti tomuksi, kun viholliset raahaavat seinät silppuavia minitykkejä paikalle. Paniikkia aiheuttavia pikkupomoja ei kaadeta yhdessä paikassa kykkimällä, joten pako- tai kiertotiet kannattaa painaa etukäteen mieleen.
Nykystandardin mukaisen 8 tunnin yksinpelin jälkeen kiksit haetaan 12 soturin moninpelistä. Tai haettaisiin, jos pelaajia olisi linjalla enemmän kuin neljä, joten kaikki kaikkia vastaan -nujakoiden ja joukkuevääntöjen anti jäi aneemiseksi. Kulissit sinänsä ovat kunnossa, sillä ympäristö hajoaa samaan malliin kuin yksinpelissä. Kahden pelaajan tiimitehtäviin löytyi kavereita paremmin. Co-op-matsit olivat vauhdikasta ja maistuvaa räimettä. Vastaan asettuu kierros kierrokselta voimistuvia tekoälysoturiaaltoja. Tuimien matsien loppuvaiheessa areenasta oli enää rungot pystyssä.
Bodycount on parempi räiskintä kuin matalasta metakeskiarvosta voisi äkkiseltään päätellä. Se on mukavalla tavalla vanhahtava ammuskelu, jonka parhaimmat elämykset eivät ole käsikirjoitettuja. Lyhyenläntä pituus on nykyräiskintöjen ammattitauti, mutta kapeata nettimatsivalikoimaa ja pelaajien puutetta on jo vaikeampi katsoa läpi sormien.
Keskinkertaisuus ei vain nykyään enää riitä. Bodycount-kehitystiimin jäsenet on jo siirretty muihin tehtäviin.
71
