Jos James Bond ja Jason Bourne tappelis, kumpi voittais? Se, kumpi hakkaa reaktionappuloita nopeammin.
Robert Ludlumin kirjoihin perustuva Bourne-trilogia kohoaa elokuvissa lähdemateriaalinsa yläpuolelle: sekavat romaanit kääntyvät viihdyttäviksi uuden aallon toimintaelokuviksi. Matt Damon on sopivan jokamies esittämään muistinsa menettänyttä ja likaisen menneisyytensä taakse jättänyttä superagenttia.
Yhdessä Bondit uudistaneen Casino Royalen kanssa Bourne-trilogia edustaa toimintaelokuvan uutta aaltoa, joka painottuu enemmän arkirealismiin kuin hämmästyttäviin efekteihin ja epäuskottaviin stuntteihin. Leffamenestyksen perässä seuraa samanniminen peli, jonka perusidea kuulostaa kiinnostavalta. Koska Jason Bourne ei uudessa kiltissä muodossaan hirveästi pidä aseista, on painotus lähitaistelussa. Se toimii elokuvissa, miksei siis pelissäkin?
Muisti palailee pätkittäin
Pelin tapahtumat starttaavat ennen ensimmäisen elokuvan alkua. Pääsemme ohjaamaan Bournea aikana, jolloin hän oli kylmän laskelmoiva salamurhaaja, jolle aseiden käyttäminen ei tunnu missään. Myöhemmin salamurhakeikkoja rytmitetään elokuvasta tuttuihin tapahtumiin Jasonin flashbackeina, ja tapahtumat päättyvät leffan kanssa samaan aikaan.
Idea eri aikoihin ja mielentilaan hyppimisessä on mainio, sillä näin vältetään lisenssipelien suurin ongelma: pelkkä tutun materiaalin toistaminen. Ainoa ongelma on edelleen sama kuin kirjoissa ja elokuvissa – en vieläkään tiedä, miksi CIA haluaa Jasonin niin innokkaasti hengiltä.
Flashbackit ja nykyaikaan sijoittuvat tehtävät rytmittävät räiskintää ja nyrkkitappelua, mutta vaihtelu toimii vain tiettyyn pisteeseen asti. Totuus on lopulta karu, sillä kahden eri pelityylin välillä hyppely ei paljon auta, jos molemmat ovat umpiyksinkertaisia kahden nappulan ihmeitä.
Toisto on jees, sano
Bourne Conspiracyn ydinongelma on vaihtelun puute. Tulitaistelut ovat yliyksinkertaista suojan takana kykkimistä, josta avokätinen automaattitähtäys vie viimeisenkin viehätyksen. Vain muutamassa kentässä hommaan saadaan pientä energiaa kunnollisella liikkumisella.
Kenttärakenne on aina sitä samaa putkea: Jason juoksee kymmenen metriä eteenpäin, hyppää suojaan ja ampuu joukon tyhjästä ilmestyviä vihollisia. Sitten samaa toistetaan niin kauan, että silmistä valuu verta ja ohjaimella tekisi mieli tappaa ohikulkijoita.
Pelintekijät yrittävät purkaa räiskinnän synnyttämiä patoumia Bournen trademark-lähitaisteluja matkivilla turpajuhlilla.Valitettavasti mielikuvitusta ei ole käytetty tässäkään osuudessa. Kaikki taistelut toistavat samaa kaavaa – sankari lyö kolme napakkaa iskua ja torjuu, lyö jälleen ja torjuu. Homma maistuu puulta noin kolmannen vastustajan kohdalla.
Samaan kaavaan kangistuminen on harmittavaa, sillä taistelussa on paljon hienoja ideoita. Räiskinnässä ympäristö vaurioituu komeasti ja joidenkin suojien läpi voi ampua. Lähitaistelussa tehdään messeviä lopetusliikkeitä, jotka syntyvät dynaamisesti siitä riippuen, missä kohtaa Jason sattuu seisomaan. Jos vieressä on pöydän reuna, isketään vihollisen pää siihen. Jos käden ulottuvilla puuta vasten nojailee lapio, kaappaa sankari sen käteensä ja lähettää vastustajan iskulla unten maille. Liikkeet ovat ronskeja ja tuntuvat luissa ja ytimissä rutisevia äänitehosteita myöten.
Paina jo nappulaa, paina toistakin
Jos toisto ei muuten ala ärsyttää, niin koko komeus kruunataan aina niin muodikkaalla reaktionappuloiden rämpytyksellä. Tekijöiden kunniaksi on sanottava, että reaktioaikaa annetaan kerrankin inhimillisen riittävästi, mutta siihen hyvät puolet loppuvatkin. Nappulatestit toimivat pienissä erissä, mutta kaiken muun tavoin ne kulutetaan Bournessa totaalisen puhki.
Bourne Conspiracy on yksi niistä tapauksista, jotka ovat varmasti näyttäneet hyviltä tekniikkademoissa ja suunnittelupöydällä. Myynnin maksimointiin on kaksi vaihtoehtoa: hyvä peli tai pelin tyhmennys ja virtaviivaistaminen satunnaispelaajan tasolle. Joskus huono lisenssirykäisy pelastaa itsensä vangitsemalla hienosti lisenssinsä tunnelman (Reservoir Dogs, Buffy 2), mutta Bournen fiilis, muutamat hienot ideat ja ok-tason toteutus hyytyvät käsittämättömän mielikuvituksettomaan pelimekaniikkaan ja samojen juttujen toistoon.
Koko hommaan kyllästyy alle tunnissa, joten tavallaan kai on hyvä, että peli on ohi ennätysnopeasti. Lopputekstit valuvat ruudulle noin viiden tunnin pelaamisen jälkeen. Todella lyhyt aika.
Tämän keikan takia Bourne haluaisi uuden muistinmenetyksen.
60
