Brothers in Arms: Hell’s Highway (Xbox 360) – Jääkärit tulessa

biahh 2008-09-06 23-51-20-77

Jääkärit tulessa

Brothers in Armsissa sota on helvettiä.

Amerikkalaisilla on romantisoitu käsitys toisesta maailmansodasta. Eurooppaa miehittänyt Hitlerin Saksa edusti kaikkea pahaa, jota vastaan vapaa ja demokraattinen Yhdysvallat oli velvollinen taistelemaan.

1940-lukua kelpaa muistella, kuten amerikkalaisen viihdeteollisuuden lukemattomat elokuvat, tv-sarjat ja videopelit todistavat. Koska koko maailma kuluttaa samaa sotaviihdettä, olemme kollektiivisesti voittajien puolella. Vaikka kriittinen ja sodanvastainen sanoma on saanut hyvän jalansijan amerikkalaisessa elokuvassa, sotapelien henkistä ilmastoa voi kuvailla lähinnä taantumukselliseksi.

Sotaräiskintäpelit, kuten Call of Duty ja Medal of Honor, ovat pohjimmiltaan silkkaa sotapropagandaa. Ne on ihmiskuvauksina riisuttu lähes kaikista tunteista, sotilaita ajaa eteenpäin vain sokea velvollisuudentunto ja kunniamitalien glooria. Propagandapelien epärehellisyys kiteytyy niiden ristiriitaiseen tapaan käsitellä kuolemaa. Vaikka ympärillä rytisee kuin maailmanlopun alla ja miehiä kuolee kuin kärpäsiä, sodan todellisuus ei milloinkaan näyttäydy raadollisena. Sotapelissä kuolemaa ei tarvitse hätkähtää.

Onneksi Call of Duty ja Medal of Honor eivät edusta ainoaa mahdollista tapaa tehdä sotaräiskintäpelejä. Valtavirtaa vasten uiva Brothers in Arms näyttää muille esimerkkiä lisäämällä lajityyppiin puuttuvat ainesosat: inhimillisyyden ja historiaa kunnioittavan rehellisyyden.

Tovereita taistelussa

Brothers in Arms: Hell’s Highway on luultavasti maailman ensimmäinen sodanvastainen räiskintäpeli. Se kuvaa hävittyä taistelua sodassa, jonka amerikkalaiset voittivat. Operaatio Market Garden muuttuu pelaajan silmien edessä strategisesta virhearviosta katastrofaaliseksi verilöylyksi. Siviiliuhrit, tunnistamattomiksi silpoutuneet ruumiit ja muu sodan mielettömyys ovat ennen näkemättömällä tavalla läsnä.

Kertomuksen päähenkilöt, laskuvarjojääkärit Matt Baker ja Red Hartsock ovat ristiriitojen repimiä hahmoja, jotka maksavat uhkarohkeasta sotaretkestä kovan hinnan – toinen henkisesti, toinen fyysisesti. Baker potee traumaa entisen radiomiehensä, rääpälemäisen sotamies Leggettin itsemurhaa muistuttaneesta kuolemasta. Leggett vei hautaansa salaisuuden, josta hän uskoutui vain ryhmänjohtajalleen Bakerille. Salaisuus jäytää Bakeria hitaasti ja johtaa lopulta surrealistiseen itsetutkiskeluun raunioksi pommitetussa sairaalassa.

Hell’s Highwayn tarinankerronta on sotapeliksi poikkeuksellisen kunnianhimoista. Baker tiimeineen kantaa mukanaan niin raskasta painolastia sarjan kahdesta edellisosasta (Road to Hill 30 ja Earned in Blood), että se kääntyy suorastaan peliä vastaan. Hell’s Highwayn käynnistävä aiemmin tapahtunutta -osio ja lukuisat takaumajaksot ovat suoraan sanottuna riittämättömiä, sillä henkilöitä on yksinkertaisesti liikaa.

Taistelutoverit-sarjassa voitiin käsikirjoittaa jääkärijoukkueen kokoinen henkilökaarti, sillä henkilökuvaukseen oli käytössä kymmenen tunnin mittaista jaksoa. Hell’s Highway yrittää samaa kymmenen kertaa lyhyempien välinäytösten puitteissa. Eniten ruutuaikaa saavien Bakerin ja Hartsockin tarinoihin pääsee vielä jotenkuten sisälle, mutta lähes kaikkien muiden kohdalla on jo vaikeuksia yhdistää nimiä kasvoihin. Se nakertaa kerronnalta pohjaa pahemman kerran, kun tärkeitä henkilöitä ei erota statisteista.

Hell’s Highway kompuroi erityisen pahasti Operaatio Market Gardenin kulun jäsentämisessä. Historian on syytä olla hallussa, sillä pelkästään peliä pelaamalla kokonaiskuvaa on oikeastaan mahdoton muodostaa. Bakerin keräämät tiedusteluraportit valottavat operaation taustoja sentään jonkin verran.

Bakerin johtaman jääkäriryhmän kannalta kokonaiskuvalla ei kenties ole väliäkään. He vain yrittävät selviytyä edes seuraavaan päivään riittämättömästi varustautuneina ja ilman kunnollista huoltoa.

biahh 2008-08-30 01-25-13-49

Suojaudu ja koukkaa

Ylikersantti Matt Baker, jonka roolin pelaaja omaksuu, on ryhmänjohtajana mies paikallaan. Hell’s Highway ei ole pelkästään räiskintää, vaan myös peli jalkaväen taktiikoista. Ryhmän jäsenten elämä on kirjaimellisesti Bakerin käsissä, sillä miestappiot ovat aina seurausta taktisista virhearvioista.

Taktisen kuvion rakentaminen lähtee vihollisen havaitsemisesta. Vielä keskimmäisellä vaikeustasolla se käy leikiten, sillä saksalaisasemista muistutetaan ilmassa kelluvilla ikoneilla. Parhaassa tapauksessa havaintoa seuraa vihollisen yllättäminen, jolloin taistelukosketus voi olla ohitse hyvinkin nopeasti. Vaikka omia miehiä ei voi erikseen käskeä pitämään matalaa profiilia, tekoälyn tilannetaju toimii yllättävän hyvin. Asemiin hiipiminen ei ole ongelma, sillä alaiset ymmärtävät odottaa oikeaa hetkeä ja Bakerin tulikäskyä.

Taistelu pitkittyy, jos molemmat osapuolet ovat kaivautuneet suojaisiin asemiin. Toisiaan räiskivät ryhmät ovat lähtökohtaisesti pattitilanteessa. Laukauksia vaihdetaan, mutta kumpikaan ei saa toista hengiltä. Tilanteen murtamiseen tarvitaan ryhmänjohtajan aloitetta.

Hell’s Highway painottaa tulituen merkitystä. Asemasta toiseen siirtyminen on sula itsemurha, ellei saksalaisia ensin tukahduteta oikein keskitetyllä kivääritulella. Bakerin komentamat konekivääri- ja tulitukipartiot ovat erityisen hyviä pitämään päät matalina. Asemasta toiseen siirtymällä hivuttaudutaan kohti selustaa. Toisinaan saksalaiset huomaavat mitä on tapahtumassa, mutta se ei heitä pelasta. Hiekkasäkkien takaa perääntyvä sakemanni on helppoa kauraa Bakerin tulitukimiehille.

Säännöt muuttuvat, jos saksalaiset ovat vahvistaneet asemiaan suorasuuntauksella ampuvilla kasikaseilla. Silloin on toimittava nopeasti, sillä täysosuma voi pyyhkäistä kokonaisen partion kerrallaan.

Alaisten komentelu on sujuvaa. Baker ei käske yksittäisiä miehiä, vaan parista kolmesta miehestä koostuvia jääkäripartioita. Partion paikka osoitetaan kätevästi komentorinkulalla, jota siirrellään kuin aseen tähtäintä. Miehet siirtyvät parhaan kykynsä mukaan komentorinkulan näyttämään paikkaan tai vaihtoehtoisesti ampuvat rinkulan osoittamia vihollisia.

Komentorinkulan rajat tulevat vastaan kauemmas osoitetuissa siirtymiskäskyissä, joita on vaikea osoittaa tarkasti. Reitinvalintakaan ei aina toimi järkevimmällä mahdollisella tavalla, sillä miehet saattavat tehdä melko huolettomia koukkauksia surman suuhun. Virhemarginaaleja voi pienentää pitämällä rynnäköiden etäisyydet lyhyinä.

Sotilaita rännissä

Brothers in Armseja on voinut Road to Hill 30:stä lähtien moittia oppikirjamaisen taktikoinnin pakollisuudesta. Hell’s Highway on samaa maata kuin edeltäjänsä, muttei sentään yhtä ehdottomalla tavalla. Pelin aseilla on turhauttavan vaikea osua hyvin suojautuneisiin vihollisiin, mutta kirjaimellisesti mahdotonta se ei enää ole.

Ryhmänjohtaminen toimii Hell’s Highwayssa kaiken kaikkiaan mallikkaasti, ja on mukavaa vaihtelua iänikuisille räiskintäsulkeisille. Siksi onkin harmi, että taistelukentät on suunniteltu taktiikoiden kannalta mahdollisimman rajoittaviksi. Hollantilaiselle maaseudulle ja raunioiksi pommitettuihin kaupunkeihin sijoittuvissa kentissä on yksinkertaisesti liian vähän liikkumatilaa. Pahimmillaan Bakerin miehet eivät voi kiertää edes maatilaa ympäri, kun tie katkeaa piikkilankaan ja läpipääsemättömään pensasaitaan.

Taktiikka on käytännössä ennalta saneltua, jos vihollisen pääsee yllättämään vain yhtä vaihtoehtoista reittiä pitkin. Viimeisissä taisteluissa kenttärakennetta yritetään sentään vähän avata, mutta muutos tapahtuu liian myöhään.

Pidin Brothers in Arms: Hell’s Highwaysta, mutta vuosien kehitysaikaan nähden tuntui yllättävältä, että se osoittautui pelkäksi edellisosien graafiseksi päivitykseksi. Vaikka Matt Bakerin kohtalo tuntuu kiinnostavalta, alkuperäinen Road to Hill 30 oli jo melkoisen tyhjentävä esitys koukkauksiin perustuvasta ryhmänjohtamisesta. Hell’s Highway olisi kaivannut kertaluokkaa suurempia innovaatioita kuin tulituksesta pirstaloituvia lauta-aitoja.

Hell’s Highway onnistuu silti säännöllisesti hätkähdyttämään, mikä on jotain sekin. Suhtautumiseni toisen maailmansodan perustylsään BAR-pikakivääriin muuttui kertaheitolla, kun kokeilin sitä maalaiskartanon tyhjentämiseen. Lähietäisyydellä järeä automaattiase repi saksalaisilta raajat irti. Ajattelin, että helvetti, en minä tuota halunnut nähdä.

Hell’s Highway päättyy Operaatio Market Gardenin tavoin töksähtäen. Täysin epäonnistuneesta päätöksestä ei ole kyse, sillä viimeiset hetket ovat aidosti koskettavia. Luovuttaa ei saa, sillä sotaa on vielä jäljellä. Loistavien Bakerin poikien seuraava koitos odottaa Ardennien metsissä.

Arvosteluversiossa toimimaton 20 pelaajan moninpeli jäi kysymysmerkiksi. Hell’s Highwayn pääsuunnittelija Randy Pitchford on luonnehtinut moninpeliä Counter-Strikeksi toisessa maailmansodassa.

biahh 2008-09-07 00-08-19-24

Vegasin veljekset

Brothersin ongelma on se nykyvakio: peli on kahden tempun poni. Ensimmäinen temppu on suoja: häiritään räiskimällä suojassa olevia saksalaisia, koukataan ja ammutaan hengiltä kyljestä. Jos kirkontornista ammutaan kk:lla, käsketään bassubazuukkimies asialle. Vanhaan Brothers-kaavaan on kakkostempuksi upotettu suoraan Vegasista tuttu suojien takana lusmuilu, jossa kuvakulma siirtyy ulos, sekä ryhmän komentelu.

Mekaniikassa pahin vika on jatkuva toisto ja liian pelimäinen tunnelma. Saksalaiset ovat melko vaarattomia maalitauluja ja terveyskin palautuu huohottamalla. Taistelukenttä on väärin valittu, sillä avoin maaseutu ei taivu helpolla putkeksi. Brothers olisi pitänyt toteuttaa Flashpoint-tyyppisellä avomaastolla. On irvokasta edetä kk-tulessa, kun viereisen talon takana ei saa ryömiä.

Aseveljet haisevat yliyrittämiseltä. Niin Taistelutoverit kuin Pelastakaa sotamies Ryan on katsottu läpi monta kertaa ja yritetty siirtää peliin. Luova kopiointi vaatii sekin kertojan lahjoja, joita Brotherin tiimillä ei oikein ole. Pojat juttelevat ja vitsailevat kliseisen kankeasti, sotatunnelmaa luodaan turhalla huutamisella ja paukkeella. Joen ylityksessä sentään tavoitetaan häivähdys Ryanin maihinnousun tehoista.

Teknisesti PC-Veljet toimii hyvin, grafiikka on nättiä ja kontrollit on päivitetty PC-standardeihin. Pelin puolessa välissä katkennut ennakkoversio jätti minut silti melko kylmäksi. Taistelutoverien pelitemppu on periaatteessa hyvä, mutta ei yksin jätettynä riitä. Yhdysvaltain seikkailu Euroopassa on kulutettu niin lopullisen puhki, että ei siitä mitään uutta näillä tempuilla sanota. Tyngän version takia en anna vielä pisteitä PC-versiolle.

Nnirvi

88