Jos sauna, terva ja metalli ei paranna, niin se on kuolemaksi. Mutta metallimiehelle kuolema on vain uusi alku.
Roudari Eddie Rigs on vanhan kaavan hevimies. Hän kärsii eläessään maailmassa, jossa metallikin on löysää poppia. Kohtalokas onnettomuus vie Eddien toiseen, raskaampaan ja onnellisempaan maailmaan. Maailmaan, jossa hevilevyjen kansitaide on todellisuutta. Maailmaan, jossa miehet ovat tuhteja ja naiset sorjia, eikä niin kuin Tuska-festivaaleilla.
Youth Gone Wild
Tim Schafer on saanut harvinaisen kunnian: hänen nimensä komeilee pelin kannessa. Nyt mielipuolen pelikirjasta pulpahtaa metallin voimalla pyörivä mätkinnän, hiekkalaatikkopelin ja tosiaikanaksun yhdistelmä Brütal Legend. Pelin koukku on metallimusiikki ja kaikki siihen liittyvä.
Metalliromantiikkaan nojataan niin vahvasti ja kokonaisvaltaisesti, että Brütal Legend tuskin uppoaa heviä tuntemattomalle. Toki dialogi on etenkin alkupuolella schafermaisen hulvatonta, mutta suurin osa viihteestä tulee viittausten ja taustojen tuntemisesta. Maailma on täynnä LP-kansista tuttuja outoja arkkitehtuurisia virityksiä, hahmot ovat hulvattomia karikatyyreja hevirooleista. Viitteet menevät ohi, jos ei ole mukana skenessä. Mielellään pitkäaikaisjäsenenä, sillä useimpien vitsien esikuvat ovat 80-luvulta.
Otetaan yksi pelin hauskimpia juttuja. Se on vaaleatukkainen, verisillä vampyyrihampailla varustettu, hieman pyöreäposkinen Ozzy Osbourne -pää muuten pienellä lepakolla, äänenä on tietenkin aito pimeyden ruhtinas itse. Dialogin ja ilmassa lepattelevan kasari-Ozzyn yhdistelmä pakotti minut nauramaan ääneen. Asenne oli kuin Ultimate Sin -kannen isolla demoni-Ozzylla, mutta fyysinen koko on vähän muuta. Jos Diary of a Madman tai muu vanha Ozzy ei kuitenkaan sano mitään, koko vitsi menee ohi.
Overnight Sensation
Peli etenee kolmessa näytöksessä, joiden myötä metallimaailmassa aukeaa aina uusi alue vapaasti tutkittavaksi. Aluksi speed metallin vauhdilla alkava tykitys hiipuu kohti loppua, sillä tekijät ovat kasanneet kaikki parhaat juttunsa alkupuolen klassiseen kasariheviosuuteen. Tämä on ymmärrettävää, legendoista on helpompi tehdä uusia legendoja.
Kun aihepiiri siirtyy synkkään goottimetalliin, tulee ympäristöstä ja vitseistä asteen verran köykäisempiä. Tunnistettavat maamerkit muuttuvat geneerisiksi katedraaleiksi ja sumuisiksi hautausmaiksi, ja peli menettää osan särmästään. Itsestään selvät läpät jäävät uupumaan ja peli ei oikein tunnu tietävän, mitä muuttuneella materiaalilla pitäisi tehdä. Schafer on kuin hämmentynyt Iron Maiden -mies, joka vahingossa ajautui Cradle of Filth -konserttiin.
Vaikka vauhti hidastuu loppua kohden, on Brütal Legend silti kohderyhmään kuuluvalle erittäin hauska peli. Aihe on otettu hienosti haltuun ja lisätehoa tulee erinomaisista ääninäyttelijöistä, joiden joukkoon on saatu rekrytoitua oikeita hevilegendoja. Ozzy Osbourne ja Lemmy Kilmister esiintyvät omilla naamoillaan, lisäksi mukana ovat Judas Priestin Rob Halford ja 80-luvulla monille kuumotusta aiheuttanut Lita Ford. Viimeisen kunniaksi on lisäksi nimetty yksi päähahmoista.
Wheels of Steelistä Group Assault Attackiin
Tyyliseikat ovat kohdallaan, mutta miten on sen kuuluisan pelillisen sisällön laita? Siinä asiat eivät ole aivan yhtä reilassa, sillä Brütal Legend yrittää olla turhan monta asiaa yhtä aikaa. Pääosa ajasta kuluu vapaassa hiekkalaatikossa, jossa sankari kaahailee pitkin avointa maailmaa hotrodillaan. Näyttävästä maisemasta etsitään merkkejä metallijumalilta, plus kerätään roinaa erilaisten saavutusten ja aseiden sekä auton tuunaamiseen käytettävien pisteiden toivossa.
Viritysosia ostetaan maan uumenista salaisuuksien vartijalta, ja auton virittely on hetken aikaa hauskaa. Ympäristö vain on nähty melko pian ja sen jälkeen ees taas kaahailulta katoaa pointti. Tarkimmin piilotettujen yksityiskohtien etsimiseen menee kyllä aikaa, mutta niitä tuskin jaksaa kaivaa esiin kukaan muu kuin fanaattisin, kaikki saavutukset haluava grindaaja.
Sivutehtäviä on paljon, mutta suurin osa niistä toistaa samaa mättöteemaa. Ainoastaan kilpa-autoilu toimi niin hyvin, että jaksoin hymyssä suin vetää koko tehtäväketjun loppuun.
Toinen iso peliteema on tosiaikanaksuttelu. Kyllä, luit oikein. Vaikka Brütal Legend saattaa ensin vaikuttaa toimintapeliltä, halajaa sen metallinen sydän kohti tuota konsoleille kovin huonosti taipuvaa peligenreä. Naksua kutsutaan bändien taisteluksi, ja siinä hyvän ja pahan armeijat kohtaavat toisensa kahden esiintymislavan välimaastossa. Rakennusmateriaalina käytetään faneja, joita kerätään rakentamalla oma fanikrääsän myyntikoju kentällä olevien fanilähteiden päälle. Tavoitteena on tuhota vihollisen tukikohta, eli tässä tapauksessa lava.
Naksuosuus tulee peliin kuin puun takaa, eikä sen toiminnallisuutta selitetä kunnolla yksinpelin aikana. Joukkojen komentaminen sankarin kapeasta näkökulmasta on kankeaa, vaikka Eddie saakin ensimmäisen taistelun jälkeen selkäänsä siivet, joilla hän voi nousta yläilmoihin tarkkailemaan kentän tapahtumia.
Ongelmat ovat konsolinaksuille tyypillisiä: yksikkörajoitus on liian pieni ja komentojen antaminen eri joukko-osastoille hankalaa. Sankari voi kyllä määrittää kentälle erilaisia kerääntymispisteitä ja kohteita, mutta itse en ainakaan saanut kovalla harjoittelullakaan luotua kaksikärkistä hyökkäystä kahdesta eri suunnasta. Ehkä olen vain käsi.
Aivan toivotonta naksuttelu ei onneksi ole, vaan vioistaan huolimatta parhaiten toimivaa näkemääni konsolinaksuttelua. Syytäkin, sillä parhaimmillaan neljän pelaajan moninpeli on puhdasta naksua. Siinä valittavissa olevat kolme eri osapuolta eroavat riittävästi toisistaan, jotta aivan samat taktiikat eivät aina toimi. Pelaaminen ihmistä vastaan on muutenkin hauskempaa kuin melko yksioikoista tietokonetta vastaan vääntäminen. Pelkän rushauksen sijasta kentissä täytyy yleensä keskittyä taktiseen etenemiseen ja uhrautumiseen, mikä viihdyttää hetken aikaa.
Pelin kolmas elementti on mätkintä, jossa yhdistellään kirveellä hakkausta ja kitaralla taikomista. Taistelu toimii perushyvin ja osa lyöntiyhdistelmistä on hauskoja, mutta loistavaksi sitä ei voi haukkua. Onnistuneimpia ovat kitarasoolot, joiden vaikutukset vaihtelevat naksun joukkokomennoista yksinpelin aluevaikutusloitsuihin. Tiukalla tilutuksella voi esimerkiksi sulattaa kaikkien ympärillä olevien vihollisten naamat kertalaakista tai pudottaa taivaalta hurjan liekehtivän zeppeliinin tulista tuhoa jakamaan.
Soolot soitetaan pienessä rytmipelissä, jossa nappeja painellaan merkkien tahdissa. Muu maailma ei pysähdy odottamaan Eddien kitaroinnin ajaksi, joten ajoituksen kanssa pitää olla välillä tarkkana. Tämä on yksinpelissä välillä ärsyttävää, mutta sopii erinomaisesti moninpeliin.
Metallin jumalilta sinulle
Pelillisen sillisalaatin kastikkeella on metallinen jälkimaku, ja aiheeseen sopien Brütal Legendissä on kaikkien aikojen kovin valmiista kappaleista koottu pelisoundtrack. Hurja, yli sadan metallibiisin kokoelma on todella tiukkaa settiä, ja mukaan mahtuu sellaisia yhtyeitä, joita en olisi koskaan uskonut pelissä kuulevani. Vai miltä kuulostaa lista bändeistä, joihin kuuluvat muun muassa Cradle of Filth, Emperor, Candlemass ja Dimmu Borgir?
Tyylilajit vaihtelevat riittävästi, jotta kaikille löytyy jotain kivaa. Kappaleita voi kuunnella vapaasti auton radiosta ja soittolistoja voi itse sekoittaa haluamakseen, mutta nerokkainta on kappaleiden käyttö tarinan kuljettamiseen. Biisejä aukeaa sitä mukaa, kun niitä soi yksinpelin tapahtumien taustalla, ja parhaimmillaan yhdistelmät ovat loistavia. Näin biisit eivät jää vain radion soittolistaksi, vaan niillä on oikeaa merkitystä tunnelmalle. Kultakorvana olen tyytyväinen myös siihen, että vanhemmissakin kappaleissa on yllättävän hyvä äänenlaatu.
Brütal Legend on tekijänsä näköinen peli, joka elää metallilla. Jos aihepiiri ei iske, peliin on turha tutustua, suurin osa vitseistä kun lentää ohi kovaa ja korkealta. Kaltaisilleni hevivaareille matka menneisyyteen on kokemisen arvoinen, pelillisen sisällön paikoittaisesta ohuudesta huolimatta. Rock on!
80
