Burnout 3 on kamala peli. Ei siksi, että se tekee kilteistä lapsista hurjastelijoita, vaan siksi, että se tekee kilteistä autopeleistä tylsiä.

Ensimmäiset Burnoutit olivat harjoittelua, kolmannessa pelin syvin olemus hiotaan kristallinkirkkaaksi. Nimi on Takedown, ja sen kova ydin on mahdollisimman suuren vaaran ja tuhon aiheuttaminen liikenteessä sekä kilpailijoiden peittoaminen. Ei sääntöjä! Ei itsesuojeluvaistoa! Ei liikennevakuutuksia! Ei syytteitä! Vain paahtamista talla pohjaan hitsattuna piittaamatta siitä, mitä tulee vastaan.

Burnout 3 ei häpeä olla holtittoman moraaliton, mikä nykyisessä poliittisesti korrektissa ja riskejä kavahtavassa pelikulttuurissa on harvinaista.

Antiturismo

Takedownissa kaikki likaisimmat keinot ovat paitsi sallittuja, niihin myös rohkaistaan ja niistä palkitaan. Tavallisessa kisassa pitää päästä kolmen ensimmäisen joukossa maaliin. Eliminaattorissa joka kierroksen viimeinen kuski poistetaan, kunnes vain ykkönen on radalla. Kaksintaistelussa panoksena on häviäjän auto. Liikenneraivossa tarkoitus on vain ja ainoastaan romuttaa mahdollisimman monta vastustajaa ennen kuin aika tai oman kaaran kunto loppuu.

Romutus onnistuu kaikissa pelimuodoissa. Kisoissa ei pärjää, jos yrittää ajaa mahdollisimman nättiä ja nopeaa ajolinjaa, sillä tarpeeksi vauhtia saa vain nitro pohjassa paahtamalla. Jotta tienaa nitroa, pitää ajaa vaarallisesti. Vastaantulevan liikenteen seassa puikkoilu ja mahdollisimman läheltä muita autoja viilettäminen ovat loivimpia tapoja.

Nitron valtasuoni purskahtaa romuttamalla kilpailijoita. Jo tieltä ulos torppaaminen kaksinkertaistaa nitrot, mutta jokaisella radalla on omat täkypaikkansa ja temppunsa, joista palkitaan erityisen runsaasti. Kilpailijan heittäminen turistibussia päin, sillan kaiteeseen tai joen pohjaan ovat vain muutamia kikkoja. Tapoja on kymmeniä ja suoritus palkitaan runsaskätisesti, jos samalla aiheuttaa massiivisen ketjukolarin ja yleisen hässäkän.

Kolarointiin haetaan samaa otetta kuin skeittauspeleissä. Jokainen temppu, on se viatonta maalin vaihtamista ovi ovea vastaan tai täysillä hiekoitusautoa vastaan tälläämistä, palkitaan pisteillä ja kehuilla. Fysiikan lakien vastaisesti autoa voi ohjata, kun se kiitää hienosti hidastettuna halki ilmojen. Taidokas kolarin jälkikosketus erottaa mestarilliset täsmämällääjät tavallisista torppajista. Nautinnollista on mestaroida joukkokolari niin, että se vie mennessään myös takaa kiitävät kilpailijat, mistä peli palkitsee erityisesti.

Kolaroinnin jälkihoito on hyvä esimerkki siitä, miten kahden ensimmäisen Burnoutin hassut ideat on jalostettu oleellisiksi osiksi peliä. Aiemmin kolarin yhteydessä kuva hidastettiin ja zoomattiin hetkeksi ulos autosta, mutta pelin kannalta sillä ei ollut merkitystä. Nyt hidastukset ovat olennainen osa peliä, koska niiden aikana voi vielä hienosäätää kieppuvan autonromun lentorataa.

Kilpakumppanit eivät ole tavallisia, omaa linjaansa orjallisesti jyystäviä tylsimyksiä, vaan aggressiivisia pirulaisia, jotka kostavat korkojen kanssa kohtaamansa vääryydet. Mitä punaisempi numero kilpailijan päällä, sitä enemmän on vihaa hampaan kolossa.

Törmäyskurssilla

Burnout 3: Takedown on oikeastaan kaksi peliä samassa paketissa. Kisailun lisäksi maailmankiertueella osallistutaan crash-kisoihin, jotka ovat motorisoituja, häiriintyneitä versioita mäkihypystä. Typerryttävän suoraviivaisena tavoitteena on täräyttää risteykseen ja aiheuttaa niin paha joukkokolari kuin mahdollista. Pisteet lasketaan vakuutuskorvauksista.

Joukkokolari ei tarkoita sitä, että vedetään varppivauhdilla kohti lähintä autoa, vaan risteykset ovat eräänlaisia puzzleja, joissa täytyy katsoa optimaalisin ajolinja, väistellä vähäisemmät pikkuautot ja tähdätä busseihin, rekkoihin ja bensakuljetuksiin. Liian kova loikka rampilta saattaa heittää yli koko risteyksen, mutta nössöilemällä törmäykseen ei saa tarpeeksi iskuvoimaa. Hypyn jälkeen lentoa passiivisena matkustajana seuraaminen olisi tylsää, joten ilmalentoa voi jonkin verran ohjata. Kun ennalta määrätty määrä autoja on kolaroinut, oman auton bensatankin voi räjäyttää aiheuttaen lisävahinkoa.

Matkan varrelle on ripoteltu bonuskolikoita. Yksinkertaisemmat antavat vain rahaa, tavoitelluimmat moninkertaistavat pisteet tai räjäyttävät auton välittömästi. Samalla pitää varoa pisteiden puolittajaa tai moninpelissä pistesaldon vaihtajaa. Paitsi jos vastustaja on töräyttänyt huippupisteet.

Kolarointi ei ole tuuripeliä, vaan tehtävässä otetaan ensin kimmoke isomman auton katolta kohti kerroinkolikoita, sen jälkeen räjähdysbonukseen ja sen voimasta vastakkaiseen suuntaan tukkimaan molemmat kaistat. Sinfonia päättyy bensatankin räjäytykseen ja vielä kerran ilmalennon ohjastamiseen kohti viimeisiä ehjiksi jääneitä autoja. Nitronmakuinen cocktail mäkihyppyä, flipperiä, puzzleja ja romurallia on parhaimmillaan kahdeksan hengen moninpelinä, joko kukin vuorollaan tai pareittain tiimeissä.

Häpeilemätöntä riehumista

Maailmankiertue on rakennettu oivallisesti. Yhteenkään osuuteen ei jäädä jumittamaan, sillä jollei heti suju, aina on kisa jossain muualla. Uusia kisoja saa auki jo pronssimitalilla, jonka useimmissa kisoissa saa kuka tahansa tumpula. Urakka etenee letkeästi, mutta kaikki herkuimmat autot ja tylyimmät kisat saa vasta kultamitaleilla, joiden saaminen vaatii yleensä hikistä vääntämistä ja lukuisia yrityksiä.

Samalla torppauksista ja tempuista kertyy pisteitä, jotka vähitellen avaavat uusia herkkuja. Kun takana oli kymmenisen tuntia paahtamista, pelistä oli avattu noin puolet ja vaikeimmat koitokset olivat vasta edessä. Pelattavaa piisaa kiitettävän paljon.

Burnout 3: Takedownin nautittavuus syntyy sen asenteesta. Se huokuu itsevarmuutta. Samaa vaaditaan pelaajalta. Lempeästi läpsyttelemällä ja kilpailijoita hieman nihertämällä ei joudu kuin naurun alaiseksi. Ajamisessa pitää olla röyhkeyttä ja aggressiivisuutta. Autot lähtevät ilmojen teille vasta, kun ottaa kunnolla vauhtia ja tööttää päättäväisesti. Konekuskit osaavat antaa takaisin vähintään samalla mitalla.

Hyvän tujauksen antaa myös yksi parhaista soundtrackeista pitkään aikaan. Musiikiksi on valittu keskikaartin melodista punkkia ja räminää, joka iski meikäläisen makuhermoon ja sopii pelin henkeen kuin hitsattuna.

Moninpeli Livessä jäi arvostelukappaleella vielä kokematta, mutta useimmat pelimuodot crash-kisoja myöten ovat nettipelattavissa. Palataan asiaan myöhemmin, jos on tarvetta.

Käsittämätön vauhdin tunne ja mojovat iskut pistävät adrenaliinin kiehumaan, mutta jatkuvasti suupielessä on pieni virne ja joillekin älyttömimmille tempauksille röhöttää ääneen. Burnout 3 ei ota itseään vakavasti, sillä jokainen hölmöily kuitataan junttihumoristisilla sutkauksilla. Pannaan kaikki tuhannen päreiksi ja räkätetään päälle!