Pelilevy sisään ja kaiuttimista pärähtää Guns N' Rosesin Paradise City. Näin pitää pelin alkaa!
Burnout Paradisen ennuste on lupaava. Burnout 2 oli edellisen konsolisukupolven parhaita autopelejä. Siinä riskien ottajat hurjastelivat päätöntä vauhtia liikenteen seassa. Mitä suurempi riski, sitä kovempi vauhti ja toisaalta todennäköisyys päätyä massiiviseen kolariin. Toisten mielestä vastustajien runnomiseen painottuva Burnout 3 on sarjan huippuhetki. Vaikka Burnout ei ole joka osassa luonut nahkaansa, se on ollut tasaisen laadukas ja autopelisarjaksi poikkeuksellisen uudistumiskykyinen.
Kuudennessa Burnoutissa uutta on Paradise City, vapaa pelialue, jossa voi kaahata miten ja minne haluaa. Enää ei tarvitse nysvätä valikoissa, vaan ratin takana ollaan alusta lähtien. Kisat käynnistyvät liikennevaloissa kumia polttamalla. Kilpareititkään eivät ole ennalta rajattuja, vaan ajo on vapaata. Se, joka tuntee korttelit kuin omat taskunsa, voi käyttää kaupunkituntemustaan ja ajaa takakujien oikoreittejä.
Peruslogiikka on tuttu. Vastaantulijoiden kaistalla ajamisesta, läheltä piti -tilanteista, ilmalennoista, driftaamisesta ja vastustajien rynttäämisestä saa palkinnoksi täytettä boost-mittariin. Kun painaa boost-nappulan pohjaan, auto kiihdyttää hurjaan vauhtiin ja liekit puskevat pakoputkista. Jossain vaiheessa riskinotto kostautuu: rysähtää, kipinät sinkoilevat ja pelti vääntyy.
Criterion on aina osannut piiskata konsoleista tehoja, eikä Burnout Paradise ole poikkeus. Ruutu päivittyy tasaisesti 60 kertaa sekunnissa. Se auttaa luomaan huiman vauhdin tunteen ja helpottaa myös ohjausta, sillä hurja pujottelu vaatii tarkkaa tuntumaa. Fiilinki onkin kohdallaan, mutta tuntuma on, kuten ennen, melko persoonaton.
Avoin kaupunki
Burnout Paradisessa ei kurvailla pelkkiä suurkaupungin katuja, vaan Paradise Cityn naapurissa on vuoristoinen maaseutu. Koko pelialueen laidalta toiselle ajaminen nasta laudassa ei kestä kauan, sillä autot ovat todella nopeita.
Valitettavasti Paradise City ei ole kaahailuparatiisi. Kaupungissa on selvästi eri alueita ja kohtalaisesti yksityiskohtia, mutta se on silti yllättävän mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton. Kaupunki on myös melko autio. Autoja teillä on jonkin verran mutta kitkeriä vapauden hedelmiä maistellaan siviililiikenteessä. Kun ennen ruuhkat ja risteävä liikenne oli aseteltu taitavasti osaksi rataa, Paradisessa liikenne on täysin satunnaista. Lisäksi autovalikoimaa on karsittu, rekkoja ei enää ole eikä rautatiellä jytise ensimmäistäkään junaa. Ei näin!
Anemia jatkuu maaseudulla. Olisi luullut, että vuoristo ja sen viereinen kaupunki toisivat vaihtelua ja komeita näkymiä, vaan ei. Tyylillistäkin vaihtelua on vähemmän kuin aiempien Burnoutien melko monipuolisissa radoissa. Virtuaalimaailma olisi hyötynyt myös sään ja vuorokaudenaikojen vaihteluista. Ja ne värit! Burnoutit ovat aina olleet iloisen värikkäitä ja aurinkoisia, mutta nimensä vastaisesti Paradise on hailakka ja sinertävä. Kalmankelmeä ulkonäkö sopii arcade-kaahaukseen huonosti.
Autoradiosta raikaavat muun muassa Twisted Sister, Guns N' Roses ja Avril Lavigne sekä kattaus aiempien Burnoutien musiikkeja. Omaa musiikkia ei valitettavasti voi kuunnella. Tutoroinnin pelimaailmaan hoitaa EA:n aiemmista peleistä tuttu DJ Atomica. Neuvot ovat välillä hyödyllisiä, joten ärsyttävää moottoriturpaa joutuu sietämään.
Autokoulu amerikkalaisittain
Ajokortti on miehen mitta. Alussa saa harjoittelukortin, joka päivittyy kisavoitoilla, ja kovimmille kuskeille on Burnout-kortti. Läpyskä on vain kannustin, sillä koko pelimaailma ja kaikki kilpailut ovat heti pelattavissa. Kilpailuiden vaikeustaso toki nousee pelin edetessä.
Voitot tuovat liikenteeseen uusia autoja. Autouutuus pitää etsiä kaupungilta ja lyntätä takaa-ajon jälkeen lunastuskuntoon, minkä jälkeen sen voi noutaa itselleen autoromuttamolta. Autot on jaoteltu nopeus-, aggressio- ja stunttiautoihin. Eroja on nopeuden, kiihtyvyyden ja massan lisäksi siinä, miten boostia kerätään. Boostia saa eniten auton luonteen mukaisista tempuista.
Yksinpelissä on kisamuotoina perinteinen kilpa-ajo plus marked man-, road rage-, stuntti- ja burning lap -kilpailut. Perinteinen kilpa-ajo on pelin kivijalka. Vapaan pelaamisen hengessä siinä on määrätty ennalta vain lähtöpaikka ja maaliviiva. Autoissa on navigaattori, joka ohjaa tieverkon nopeimmalle reitille, muttei takakujien oikoreiteille.
Myös marked man -kilpailussa ajetaan vapaasti pisteestä A pisteeseen B. Ajalla tai sijoituksella ei ole väliä, vaan tavoitteena on selvitä vainolaisautojen jatkuvasta töninnästä. Merkitty mies suosii varovaista ajamista ja sopii siksi huonosti Burnoutiin. Vääntö muuttuu vasta myöhemmin mukavan intensiiviseksi. Tutussa road rage -kisassa romutetaan muita kilpailijoita. Sekin kisamuoto on hoidettu hiukan leväperäisesti. Haaste on pitkään liian helppo ja vaikka kolarointiin on varattu tietty aika, ei se juuri koskaan ehdi loppua ennen oman auton hajoamista.
Stunttikisassa hypitään hyppyreistä ja mainoskylttien läpi ja temppuillaan, kunnes aika loppuu. Siinä Paradise City onkin omimmillaan. Kikkailua on tarkoitus harrastaa myös kisojen ulkopuolella. Peli pitää kirjaa tehdyistä tempuista. Burning lap -kilpailuissa ajetaan yksin kelloa vastaan. Palkinnoksi saa parannellun version ajamastaan autosta. Välillä aikavaatimus on kovakin.
Hurja vauhti, tiukat tilanteet ja kylki kyljessä -kilpailu ovat Burnoutin ydinosaamista ja vaativat kuskin täyttä keskittymistä. Siihen autosuunnistus tuo yhden huolenaiheen lisää, koska autonavigaattori on surkea. Homma hoituisi joko puheohjeella tai jos ruudun keskellä olisi kääntymistä osoittava nuoli ja tieto käännöksen etäisyydestä. Mutta autonavigaattorikin näyttää tulevat käännökset auton takavilkulla ja ruudun yläosassa vilkkuvalla katukyltillä. Kummatkin ovat pieniä ja erottuvat huonosti varsinkin silloin, kun paahtaa kahtasataa liikenteen seassa. Criterionilaiset ovat unohtaneet, että näkökenttä kaventuu kovassa vauhdissa.
Ensiapua olisi saanut siitä, että ruudun alareunassa näkyvä lähialueen kartta näyttäisi reitin. Mutta kun ei. Kiitos typerän autonavigaation, kisat ovat täynnä pitkäksi menneitä käännöksiä, kiertoteitä ja u-käännöksiä. Samaan aikaan tietokonekuskit paahtavat yleensä optimireittiä. Kisan menettäminen yhden pitkäksi menneen käännöksen takia ottaa päähän, sillä suunnittelijatorvet ovat päättäneet, että yksinpelissä vain voitoilla on väliä, voittajan jälkeen tulevien järjestyksellä ei. Kisaa ei voi edes yrittää heti uudestaan, vaan aloituspaikalle on ensin pakko ajaa takaisin, ja se on järjetön kardinaalimunaus.
Paradisessa ei ole edellispelien suosittua kolarimoodia, vaan sen tilalla on showtime-pelimuoto. Showtime käynnistyy milloin tahansa olkanappien yhteispainalluksella. Silloin tie täyttyy liikenteestä ja oma auto muuttuu pomppivaksi romuksi, jota ohjataan tatilla.. Napin painallus pompauttaa auton ilmaan, mutta kuluttaa boostia, jota saa lisää kolaroimalla muiden autojen kanssa. Kolaroinnilla aiheuttamiaan aineellisia vahinkoja voi vertailla kavereiden kanssa.
Showtime on vanhoihin kolarikekkereihin verrattuna pohjanoteeraus. Edellispelin huolella rakennetut kolarisumat on vaihdettu jenkkifutispallon tavoin pomppivaan autonpuolikkaaseen. Miksi ihmeessä? Varsinkin, kun kolarointi oli hauskaa nimenomaan kavereiden kanssa. Showtimea pelataan yksin.
* * * * * *
Kimpassa on kivempaa
Yksinpelistä huokuu, että Paradise on tehty moninpelin ehdoin, ja siihen avoin kaupunki onkin hauska temmellyskenttä. Mikään massiivimoninpeli Paradise ei ole, sillä pelaajia voi olla enintään kahdeksan. Moninpelin käynnistäminen on helppoa. Ristiohjain tuo esiin pikavalikon, josta voi etsiä käynnissä olevia pelejä tai perustaa oman. Testipelit, joissa pelasi sekä eurooppalaisia että jenkkejä, toimivat ongelmitta.
Moninpelien oletuksena pelaajat kaahaavat vapaasti ympäri kaupunkia, temppuilevat ja törmäilevät. Pelin isäntä voi käynnistää haasteita, joita on esimerkiksi parkkitalon katolta viereisen talon katolle hyppääminen. Haasteet ovat hauskaa ajantappoa kavereiden kanssa. Kavereiden kanssa voi kilpailla myös katujen omistuksesta, jolloin nopeimmassa ajassa kadun kellottava saa väylän nimiinsä. Yksi asia kävi moninpelatessa selväksi: kuulokemikrofoni on must.
Kisojen rakentaminen on helppoa ja nopeaa: riittää, että asettaa vain kisan alun ja lopun. Enemmän kontrollia reittiin saa, kun ripottelee reitin varrelle lisäksi väliaikapisteitä. Useammasta kisasta voi koostaa kilpasarjan. Jos tyrkkää kilpailijan betoniseinään, lähettää nettikamera uhrin kuvan vainoojalle. Se tekee kilpailusta hauskasti henkilökohtaisemman. Pelaajien ilmeet ovat usein hauskoja, ja niistä heijastuvasta tappiosta voi nauttia myös myöhemmin.
Moninpeli toimii selkeästi paremmin kuin yksinpeli, jo pelkästään siksi, että siinä pelaajien ei tarvitse ajaa kisapaikalle. Vaikka kisoissa on sama suunnistusongelma kuin yksinpelissä, nyt sentään muutkin kuskit mokailevat.
Tutkintalautakuntaa tarvittiin
Burnout Paradisen idea on varmasti näyttänyt suunnittelukokouksessa todella hyvältä. Mutta neiti Vapaus on vaativa rakastajatar, joka on vaikea kesyttää pelikäyttöön. Kahden täysosuman jälkeen hyvään autopelisarjaan iskee loppuunpalaminen: vaikka Burnout Paradise täynnä hyviä ideoita, se on jäänyt raakileeksi. Paradise uhraa tiiviin, harkitun yksinpelin ja korvaa sen vapaalla haahuilulla kaupungissa, jossa on paljon hyppyreitä eikä juuri muuta. Yksinpeli on kelvollista viihdettä mutta ei enempää. Monipeli tuntuu hyvältä, mutta arvosteluversiolla siitä ehti saada vain muutaman tunnin maistiaisen, joten siihen palataan tarvittaessa myöhemmin. Avoimessa kaupungissa muiden ihmiskuskien kanssa suhaaminen on hauska tapa tappaa aikaa, mutta tekisi mieluummin ajamalla intensiivisiä kisoja selvästi merkityillä radoilla.
Kokonaisuutena Burnout Paradise antaa eniten niille pelaajille, jotka innostuvat paikkojen tutkimisesta ja ovat valmiita käyttämään aikaa parhaiden oikoteiden opetteluun. Minä en kuulu heihin.
Heikki Hurme
77
