Burnoutin näkemys Paratiisista vastasi sikäli esikuvaansa, että ilmestyessään kumpikin oli autio ja tyhjä. Pelin luojat ovat paiskineet hommia: siis kadut viliskööt eläviä pelaajia ja lennelkööt autot ilmassa taivaankannen alla!
Jotta Paratiisin testaa kumpikin sukupuoli, löimme radalle sekä raskaiden ajolinjojen simuautoilijan että sen kylkiluusta veistetyn rälläävän arcadeautoilijan.
Vuosi sitten ilmestynyt Burnout Paradise -arcadekaahailu sai sekä kriitikoilta että sarjan faneilta ristiriitaisen vastaanoton. Criterion Gamesin kehitystiimille on nostettava pipoa, sillä he eivät lyöneet hanskoja naulaan. Peliä hienosäädettiin ja hiottiin määrätietoisesti eteenpäin. Moottoripyörät, paikallisen moninpelin parannukset, yö–päivä-sykli ja kisojen uusintastartti ovat Burnout Paradise: The Ultimate Boxiin päätyneistä päivityksistä merkittävimpiä.
Burnout on aina ollut päätöntä, silmämunat kuivattavalla nopeudella etenevää arcaderallia. Herkästi ohjausta tottelevat autot irtoavat kevyellä jarrun sipaisulla vakaisiin nelipyöräluisuihin. Kaarat keräävät sladeista, hypyistä, uhkarohkeista tempauksista ja vastustajien torppauksista nitroa, jolla syöksytään pakoputket leimuten entistä huimempaa haipakkaa. Masiinat jakautuvat aggro-, temppu- ja nopeustyyppisiin sen mukaan, miten niille kannattaa kerätä boostia.
Erilaisia moottoripyöriä on maltilliset neljä kappaletta. Motskareilla paahtaminen eroaa kiitettävästi autolla rälläämisestä, vaikka tietty suoraviivainen pohjavire on säilytetty. Luontaisesti ripeissä moottoripyörissä ei ole lainkaan buustia ja kunnon sladit eivät onnistu. Kaksipyöräiset masiinat ovat ketteriä, mutta pieni hipaisu kunnon vauhdissa heittää prätkän kyljelleen asfalttiin. Tattia taaksepäin vetämällä pyörä keulii ja eteenpäin työntämällä kuski painuu katteen taakse. Motskarit ovat kiva bonus, mutta vain bonus, sillä niillä kaahataan ainoastaan aikaa vastaan.
Autojen paratiisi
Autoilla on Paradise Cityn avoimessa maailmassa reilusti enemmän puuhaa. Kuka eka maalissa -kisojen ohella rällätään kelloa vastaan, kampataan vastustajia ja vältellään takaa-ajajia. Romutuksen luonne on muuttunut lällymmäksi – jokainen kolari kerää buustia, jolla peltirusina kykenee hyppimään eteenpäin. Hyvän osumapaikan ja -kulman hakemisen sijaan törmäily on häpeällisen helppoa ja monotonista komboilua. Jos kisailu tympii, Paradise Cityn keräilytavoitteissa riittää purtavaa.
Kisojen siviililiikenteen seassa paahtaminen ja kaupunkisuunnistus ovat kaksipiippuinen juttu. Vapaa reitinvalinta lähdöstä maaliin tuo vaihtelua vanhaan, moneen kertaan kaluttuun teemaan. Vapauden varjopuolella kummittelevat missatut risteykset ja geneeriset miljööt. Jos reitillä on paljon käännöksiä, Burnoutin lusikka pohjassa vailla huolen häivää -perusfilosofia kärsii, sillä varovainen risteysten kyttääminen ei oikein istu sapluunaan.
Onneksi maaliin on monta oikeaa tietä. Suunnistusta helpotetaan ruudun ylälaidassa välkkyvillä katukylteillä, jotka osoittavat nopeimman laillisen tien maaliin. Tappiota tietävien killerihutien tuska minimoidaan uudella restart-toiminnolla, joka aloittaa kisan saman tien uudestaan.
Moninpeliin päästään pikavalikolla suoraan yksinpelistä ja päinvastoin. Valitettavasti suunnistus vie rehellisistä kilpailuista parhaimman terän, sillä moninpelissä suurin osa poppoosta lehahtaa omille teilleen heti lähdöstä. Joukolla tempputavoitteiden perässä kikkaileminen ja vapaamuotoinen runttaaminen osoittautui organisoitua kisailua mielekkäämmäksi toiminnaksi.
Tuore Burnout Party -tila on yhden koneen moninpelitila, jossa tahkotaan vuorotellen lyhyitä taitoja, nopeutta ja refleksejä koettelevia tehtäviä. Suurin osa tehtävistä ei vaadi Burnout-kokemusta. Toisin kuin simulaattori-Ismo, koin 2–8 pelaajan minipelimäisen bilemoodin viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kaveriporukan luonne ratkaisee paljon.
Burnout Paradise: The Ultimate Boxiin pultatut lisäominaisuudet tekevät siitä pelin, joka sen olisi pitänyt olla jo vuosi sitten. Toivon mukaan Criterion Gamesin sinänsä kunnioitettava esimerkki ei kuitenkaan ole alkusoittoa keskeneräisinä julkaistaville konsolipeleille.
* * * * *
Otsa rypyssä
PC
Burniksen PC-versio on simumiehelle erikoinen tuttavuus. Pelin henkeen kuuluu, että painetaan buusti pohjassa flipperipallon lailla kaiteista kimmokkeita hakien ja parasta toivoen. Ei realistista, muttei tarvitsekaan. Pääasia on, että adrenaliini tirisee ihon läpi, superhypyissä vaistomaisesti huudetaan ”Jiii-haaaa!” ja vaimon katseessa on häivähdys sääliä.
Tässä genressä on pelattavuuden kannalta ihan sama, ajetaanko jenkkiletukalla vai mummon vanhalla hetekalla. Mutta jos autopelistä on kyse, kyllä minä myös arvostelen sen autopelinä, naputtaen tekstiä ojossa olevalla pikkusormellani.
Peukut alas
Pelasin ratilla, koska en osaa padilla. Säätämällä ohjauksen nopeaksi ja epälineaariseksi ratti sopi yllättävän hyvin Burniksen tunnelmaan. Sen säätömahdollisuudetkin ovat riittävät, kun muistaa pelin lähtökohdat. Ratilla pelaaminen kuitenkin paljastaa pelimoottorista epämiellyttäviä piirteitä. Ei olisi ollut keneltäkään pois, jos ajettavuuden hienosäätöön olisi uhrattu vähän enemmän aikaa.
Realismia Burnis ei todellakaan kaipaa, mutta auton käytös saisi olla ennustettavampaa. Nyt se on samanaikaisesti tahmeaa ja kuitenkin kumimaisesti äärimmäisyyksistä toiseen pomppivaa. Epäjohdonmukaisuus tekee ajamisesta äärirajoilla lähinnä tuurikauppaa. Ja miksi drifting, barrel-kierähdys ja kiilauksen jälkeiset manööverit ovat valmiiksi purkitettuja? Se lopullinen hallinnan tunne jää saavuttamatta, eikä se ole meriitti autopelille, oli se miten arcadea hyvänsä.
Prätkien ohjaus ei tunnu sopivan peliin, jossa väistöjä pitää tehdä nanosekunnin murto-osassa. Toki törmäyksen todennäköisyys on leveää autoa pienempi. Hyvänä puolena prätkillä pääsee aivan kaameisiin nopeuksiin, jolloin fiilis nousee toiseen potenssiin. Silti tykkäsin enemmän autoista.
Onko ajo-ominaisuuksilla väliä arcaderälläyksessä? On, jos pääasia on ajaminen. Eikö pääasia ole, että kivaa tekemistä riittää? Onhan se niinkin. Harmi vaan, että kaikesta vapaudesta huolimatta kiva loppuu alle kymmenessä tunnissa, kun peli alkaa toistaa itseään. Jatkoin toki kruisailua, tuhottavien mainoskylttien, aitojen ja hypittävien hyppyreiden etsiskelyä, mutta erilaisia kisamuotoja on aivan liian vähän. Sisältöä on pelin syvyyteen nähden suorastaan liikaa.
Tuttujen kanssa hauskempaa
Nettipeli on integroitu kivasti yksinpeliin, mutta se ei kiinnosta, koska osittain tuuriin perustuvassa ajopelissä ihmispelaajien lisäarvo on olematon, ellei heitä tunne entuudestaan. Kaveriporukassa Burnis takuulla maistuu paremmin. Mielikuvituksettomat ja päälle liimatut partypelit eivät nekään innosta. Kankea valikkorakenne ja hidastempoisuus pilaa lopunkin juhlatunnelman.
Muutenkin valikkohässäkkä on käsittämätön. Sulassa sovussa sekaisin on Xbox-padikontrolleja ja hiiriohjausta. Lisäksi valintoja tehdään sihtaamalla kärpäsen perssil...jan kokoisiin kuvakkeisiin, vaikka ruudulla on 90 prosenttia tyhjää tilaa. Tyhjänpäiväisiin animaatioihin ja kuvakkeiden ilmestymisen odotteluun menee turhaa aikaa.
PC-versio on kaunis. Teknisesti käännös on huolella tehty ja vauhdintuntu on erinomainen. Aavistuksenomaista ruudunpäivityksen notkahtelua ilmeni ajoittain, mutta sen olisi saanut pois yksityiskohtia vähentämällä (testattu 1280x1024, noin 3/4 herkuilla). Erityismaininnan ansaitsee mahdollisuus kuvan levittämiseen kahdelle tai kolmelle vierekkäiselle kuvaruudulle, jos jollain sattuu olemaan simulaattoritason laitteet, mutta arcadetason pelimaku.
Koska Pete listasi pelin vahvuudet, keskityin puutteiden julistamiseen. Silti täytyy myöntää, että enimmäkseen nautin Burnout Paradisesta. Burnis on simumiehelle kuin Koskenkorvaa. Vaikkei aineesta tunnusta tykkäävänsä, niin sopivassa mielentilassa se on – ehkäpä juuri rahvaanomaisuutensa vuoksi – ensiluokkainen illan piriste, tosimiehen tequila. Isompina annoksina se alkaa tulla yli ja seuraavana päivänä on morkkis.
Ismo Toivonen
84
86
