Liekö kukaan kaikki maailman sodat laskenut, edes taskulaskimellakaan?

Ehkei laskin sotamiehen käteen sovikaan, mutta saksalaisen kun jyvälle saa...

Call of Duty 2 on hyvin tehty peli. Se esittää toisen maailmansodan sykähdyttävän komeana ja ravisuttavan intensiivisenä spektaakkelina, jossa hengähtää saavat vain kaatuneet. Peli on täynnä mieleenpainuvia hetkiä, vaikka taistelutilanteissa onkin lavastamisen makua.

Call of Duty 2 taistelee Pohjois-Afrikassa, Ranskassa ja itärintamalla. Siinä ajetaan tankeilla, kutsutaan tykistökeskityksiä, vallataan maalaiskyliä ja snaipperoidaan viljasiilon huipulta. Ampumaan pääsee melkein jokaisella vähänkään merkittävämmällä liittoutuneiden ja saksalaisten sotilasaseella.

Jatko-osana Call of Duty 2 ylittää edeltäjänsä jokaisella osa-alueella, mutta siihen kunnianhimo tyssää. Kaikki on jo lukemattomia kertoja nähty, tehty ja painettu t-paidaksi. Puhumme pelistä, jonka suurin innovaatio on aidon näköisesti tupruttava savukranaatti.

Roolileikki alkaa

Call of Duty 2:ssa omaksutaan neljän eri sotilaan - jenkin, neukun ja kahden britin - roolit. Päähenkilöiden ja sotavuosien välillä loikitaan siinä määrin levottomasti, ettei pelistä hahmota yhtenäistä tarinaa. Ihmiskohtalot jäävät räjähtävien sotatapahtumien rinnalla muutenkin sivurooliin.

Suomalaisittain on jokseenkin hämmentävää, että pelin käynnistävän ensimmäisen neuvostotehtävän nimi on Talvisota. Siinä toki taistellaan talvella, mutta väärässä paikassa (Moskovan liepeillä) ja väärään aikaan (vuonna 1941). Sieltä sotamies Vasili Koslovin tie vie Stalingradiin, jossa natsipaskat istuvat tiukasti kuin täit Saksassa.

Stalingradissa Call of Duty 2 paljastaa rakenteellisen heikkoutensa. Kun alle kahdeksassa tunnissa läpäistävä peli pilkotaan neljään toisistaan poikkeavaan osuuteen, lopputulos tuntuu sirpaleiselta. Ehdin hädin tuskin tottua Stalingradin sotapakkasiin, kun välivideo kuittaa neuvostoliittolaisten sotaponnistelut päättyneiksi. Brittien ja amerikkalaisten kampanjat eivät pääty yhtään sen tyylikkäämmin.

Päätelkää mitä haluatte: Call of Duty 2:ssa vapautetaan täsmälleen sama ranskalaiskylä kuin Brothers in Arms: Earned in Bloodissa.

Perunanuijalla taantumusta kaaliin

Call of Duty 2:n taistelu on merkillistä peliä. Vaikka taistelu riehuu kaiken aikaa ympärillä, tapahtumat eivät etene, ellei sankari paina eteenpäin.

Peli suosii armotonta hakkaa päälle -meininkiä, jossa saksalaisasemiin rynnäköidään osumista ja miestappioista välittämättä. Tekoälykaverit ovat välittömästi mukana tukemassa hyökkäyksiä. Onnistunut rynnäkkö palkitaan välitallennuksella, varovainen eteneminen ja tarkat kaukolaukaukset melkein loputtomasti kulman takaa ilmestyvillä vihollisilla.

Sota ilman vapaata tallennusta olisi helvettiä, mutta onneksi pelistä on vastapainoksi kadotettu terveyspinnat. Jos sankari ottaa osumaa, vammoista ja kivusta selviytyy ikään kuin tahdonvoimalla, kunhan vetäytyy ajoissa tulen alta suojaan. Vaikka systeemissä ei ole realismin häivääkään, se tekee pelaamisesta miellyttävän sujuvaa ja eliminoi hölmöt parannuslaukut.

Jollei välitetä siitä, että ukkoja kuolee kuin kärpäsiä, Call of Duty 2:n tekoäly selviää hommastaan asiallisesti. Saksalaiset liikkuvat sujuvasti tuliasemasta toiseen, savustavat pelaajaa kolostaan käsikranaateilla (ne tappavat muuten kerrasta) ja huutelevat saksankielisiä käskyjä. Jalkojen juureen tupsahtava käsikranaatti kirvoittaa krauteista hilpeän paniikkireaktion, kuten epätoivoisen rynnistyksen rakennuksen alakertaan - suoraan Garandini rautatähtäimiin.

Call of Dutyssa ei taistella yksinäisenä sutena, kaverit pysyvät messissä tankkimuodostelmissakin. Taistelutoverit nostavat hienosti tunnelmaa, vaikka niistä ei apua olisikaan. Miehet kommentoivat sujuvasti taistelutapahtumia muun muassa varoittamalla vihollisen sijainnista hyvinkin yksityiskohtaisesti: ”Vihollisen tarkka-ampuja vasemmanpuoleisen kerrostalon neljännessä kerroksessa!”

Sotimisessa on tunnelma ja pelattavuus kohdallaan. Oma taistelija haltsaa kaikki olennaisimmat perustaidot kiväärinperällä huitaisua, ryömimistä ja kulmien takaa kuikuilua myöten. Kiikarikiväärillä ampuessa tähtäys vakautetaan hengitystä pidättämällä. Siistiä!

Ei sytytä

Call of Duty 2 etenee tiukasti kirjoitettuna räiskintäputkena, jota rikotaan muutamalla vapaamuotoisemmalla tehtävällä. Sellainen on esimerkiksi St. Louetin pikkukylän valloitus, jossa saksalaisten pitämät rakennukset voi vyöryttää parhaaksi katsomassaan järjestyksessä. Sen jälkeen käsikirjoitus puuttuu peliin, kun saksalaiset lähettävät täydennysmiehiä vastahyökkäykseen.

Usein toistuvat puolustustilanteet antavat Call of Duty 2:lle hitusen omaleimaisuutta. Keskellä kauneinta Reininmaata sijaitsevan Kukkula 400:n puolustus mieletöntä saksalaisylivoimaa, panssareita ja toistuvia tykistökeskityksiä vastaan on kaikessa piinaavuudessaan pelin ehdottomia kohokohtia.

Kukkula 400 erottuu edukseen, sillä se on pelin harvoja kohtia, joissa taistellaan asutuskeskusten ulkopuolella. Toinen on viihdyttävä tankkitaistelu keskellä Libyan hiekkaerämaata, mutta se jää varttitunnin kuriositeetiksi.

Enpä muista aikoihin pelanneeni yhtä ristiriitaisia tunteita herättänyttä peliä. Vaikka Call of Duty 2 on periaatteessa laatua alusta loppuun, sen ainekset ovat niin perin juurin kuluneita, ettei peli vain kolahtanut. Puutteineenkin Brothers in Arms sentään yritti olla erilaista maailmansotaa, vedota tunteisiin eikä kosiskella yleisöä messevillä räjähdyksillä ja onnistuikin.

Call of Duty 2:lle tuntuu riittävän, että se näyttää muita paremmalta. Missä on tekijöiden kunnianhimo?

* * * * *

Moninpeli rokkaa

Call of Duty 2:n moninpeli rokkaa kybällä. Sen erinomaisuus perustuu tappaviin aseisiin ja toimiviin pelimuotoihin.

Pelimuodoista keskeisimmät ovat Counter-Striken pomminpurkua muistuttava Search & Destroy, jossa liittoutuneet yrittävät tuhota saksalaisten sotakalustoa, ja hieman mutkikkaampi Headquarters.

Jälkimmäinen sopii hyvin pienellekin pelaajamäärälle, sillä taistelu tiivistyy luontevasti peliin arvotun kenttäpäämajan ympärille. Päämajaa hallitsee se joukkue, joka ehtii ensimmäisenä paikalle. Silloin vastustajan tehtäväksi jää päämajan tuhoaminen. Puolustajat keräävät päämajan suojelusta pisteitä, mutta heillä on vain yksi elämä.

Kun päämaja viimein tuhotaan, yhden elämän sääntö raukeaa ja kentälle arvotaan uusi päämajapaikka. 45 sekunnin karenssiajan jälkeen kilpajuoksu päämajan herruudesta voi taas alkaa.

Tuomas Honkala