Blops kakkosessa palaa yhtä paljon ruutia kuin rahaa, ja se on todella paljon se.
Vain lyhyen hetken suosiossa 80-luvulla olivat uuteen laserlevytekniikkaan pohjautuvat pelit, joissa pelaaja oli tekevinään päätöksiä, mutta kulki etukäteen päätettyjä raiteita. Jos niissä olisi ollut sotilasuhoa ja moninpeli, ne olisivat vallanneet maailman.
Militääriräiskinnän musta syksy alkoi Medal of Honor: Warfighterilla, joka lässähti täysin veltoksi, keskinkertaiseksi kaavaräiskinnäksi. Black Ops 2 on parempi, mutta
Ennen kuin parun, valitsen narun
Modern Warfare 3:n arvostelussa lupasin, että kun en enää pysty viehättymään näin tarkan laskelmoidusta viihderäiskeestä, soitan kapteeni Pricelle ja pyydän apua ripustusnarun kanssa.
Olen vähän kettuuntunut, ja se johtuu aaa-narkisteista. Nämä veijarit tihkuvat vihaa tällaisia massoille suunnattuja, puhki skriptattuihin putkiin sullottuja Yhdysvaltain armeijan ylistyslauluja kohtaan. Niiden pitäisi saada 50 pistettä ja sekin armosta. Voi himpulan pimpula, ei näistä ole pakko pitää, mutta saa näistä pitää. En minä yhtäkään militääriräiskintää ostaisi täyteen hintaan vain yksinpelin tähden, mutta huvikseni ne kuitenkin pelaan läpi, jopa uusimman kökkö-Medalin. Blops kakkosta odotin jopa kiinnostuneena: Sarja on samaan aikaan maineensa vanki, mutta uuttakin pitää löytyä. Mitähän Treyarch keksii, kun raha ei ole este? Ainakaan rahaa ei ole kulunut pc-version graafiseen ehostamiseen, mutta en minä sitä odottanutkaan.
Mutta nyt myös joulun perinteinen viihdepaketti on osittain pehmeä. Kun Treyarch on yrittänyt keksinyt pyörää uudestaan, siihen on tullut kulmia. Pahin on etukäteen hehkutetut vapaaehtoiset Strike Force -tehtävät, joissa onnistumalla saavuttaa jotain ja epäonnistumalla päinvastoin. Mutta mitä? En muista enää muuta kuin kolme avutonta toimintanaksumaista kohtausta olemattomalla tekoälyllä ja painajaismaisella käyttöliittymällä.
Puhdasta pahuutta on lopun lentely, jossa jäykästi ja väärinpäin ohjautuvalla lentokoneella lennetään piskuisella alueella kaupunkia vihollishävittäjäparven perässä.
I’ll be back
Kässäriä on pakko kehua. Codien tutun ”kukamitäkoska ja minkä takia” -sekoilujen asemasta David S. Goyerin rustaama, kahdella aikalinjalla liikkuva kostotarina on selkeä ja toimiva.
Sympatiani ovat Menendezin puolella, sillä pelin sankarit ovat ihme fasisteja. Menendez ehkä hautoo kostoa turhan kauan ja ampuu toteutuksessa vähän yli, mutta asia tuntuu oikealta.
Sääli, että juoni on vesitetty pelillä. Oikein näen, kun Activisionin spinal tapit ovat käyneet huutamassa että ”Asiakkaamme haluavat lisää toimintaa! Lisää! Kääntäkää nupit yhteentoista, ei, kahteentoista!” Pahimmillaan taistelut ovat kaoottista leikkisotaa. Välillä tunne on kuin Terminatorin poliisiasemakohtauksessa: Luotia tulee joka suunnasta, nahka hytkyy, mutta minäpoika jatkan vaan rynkyn laulatusta. Viholliset ryntäävät kimppuun aaltoina kuin ensimmäinen maailmansota olisi taas muodissa. Blops kakkonen suorastan hypähtää yli sen vereen piirretyn viivan, jossa ammunta muuttuu yliammunnaksi.
Oikeasti, vähemmän on enemmän.
Enemmän mammuttitankkeja!
Kun etukäteen mesottiin pelin realistisesta juonesta, jossa suurta osaa näyttelee se ikävä fakta, että kiinalaiset hallitsevat suurinta osaa maailman harvinaisista metalleista, se jätetään aika pienelle huomiolle. No, Kiinasta on paha tehdä vihollista maailman suosituimpaan videopeliin, sillä Kiina hallitsee suurinta osaa maailman harvinaisista metalleista. Jää vielä Xboxit tekemättä.
Historian uudelleenselittelyssä hymyilytti, että Afganistan-osuudessa 80-luvun juhlitut vapaustaistelijat ovatkin pettureita. Vielä enemmän ilahdutti neuvostoaikainen superase, ihka oikea kaksitykkinen mammuttitankki! Onkohan se sotasaalista GDI:ltä toiselta aikalinjalta? Ikävä kyllä pelin omat futuristiset asejärjestelmät ovat tylsempiä, joskin lentävien automaattisten Hunter/Killereiden väistely enteilee Terminatorin tukevaisuutta. Ja jos Blops kaksi onnistuu kylvämään epäluuloa täysautomaattisia asesysteemeitä kohtaan, se ansaitsee julkaisunsa.
En ikinä ole ollut Call of Dutyn edustaman taistelusysteemin ystävä, ja viidennellä kerralla se tulee jo ulos korvista. Laumalahtausta ja hyperräimettä kiinnostavampia ovat juonenpätkät ja erilaiset välinäytökset, interaktiivisuudella ja ilman. Myös reipasta väkivaltaa on paljon, päälaukaukset ovat siitä löysemmästä päästä.
Kokonaisuutena yksinpelikampanja on koko sarjan heikoin. Sen hyvät, maistuvat sattumat ja selkeä juoni eivät onnistu enää tasaamaan taistelukohtausten sataan kertaan koettua puuduttavuutta, ja nyt mukana on myös aidosti heikkoja, ärsyttäviä pätkiä.
Vielä en kaipaa kapteeni Pricen narunjatkoa, mutta pelin jatkokin on nyt tässä. Eiköhän muutos ole tulossa, koska Modern Warfaren ja Blopsin tarinat saivat selkeät päätökset.
Yksinpeli ansaitsee sellaiset 78 pojoa, mutta moninpelin voimalla punnerretaan pois seiskasuosta. Sille antaisin tällä kertaa huimat 85 pojoa. Koska se on tärkeämpi, painotan luhistuvan AAA-pelibisneksen viimeisen toivon loppupisteet sen suuntaan.
Nyt siivut Mountain Dew’a, nämä pirun Doritot janottavat. (Blops blops blops aah!)
Nnirvi
Joukkotappamisen riemua
82
