Tuomas Honkala tunnustautuu Call of Dutyn salaiseksi kannattajaksi.
Black opit eli pimeät operaatiot edustavat kaikkein salaisinta sotilas- ja tiedustelutoimintaa. Määritelmällisesti pimeässä operaatiossa ohitetaan normaali protokolla, mutta käytännössä usein myös maan lait. Tarkoitus pyhittää keinot.
Call of Duty: Black Ops II ei oikeastaan ole kertomus mustista operaatioista, vaan niiden moraalisesta hinnasta. Amerikkalaisten vehkeily 1980-luvun Väli-Amerikassa ei ole kaunein kappale vapaan maailman historiaa. Panaman miehitykseen ja roistomaiseen kenraali Manuel Noriegaan henkilöityneen voimapolitiikan inhimillinen hinta oli kerrassaan hirveä.
Amerikkalaisen sanonnan mukaan vääryyttä ei voi oikaista toisella vääryydellä. Se on tyhjää puhetta miehelle, joka on menettänyt kaikkein rakkaimpansa. Vaikka koko maailma olisi unohtanut Panaman, Raul Menendez ei unohda koskaan. Vuonna 2025 Menendez on valmis iskemään takaisin. Mestarillisena manipulaattorina hän on värvännyt asiansa taakse koko kolmannen maailman.
Raul Menendez on kuin itse piru. Aina askeleen edellä, hän pitää amerikkalaisia suorastaan pilkkanaan. Yksi jäljittäjistä on J-SOC-operaattori nimeltä Alex Mason, hoosiannaa, Davidin poika, jonka isä oli korviaan myöten sekaantunut Panaman paskamyrskyyn. Arvaahan sen, että pojan on kuitattava isäukkonsa synnit.
Edes pelaaja ei voi paeta menneisyyttä, sillä pelin alkupuolella joka toinen tehtävä sijoittuu 1980-luvulle. Angola, Afganistan, Panama, Noriega, Menendez, CIA. Kaikki kytkeytyvät kierosti toisiinsa, ja ensimmäisen Black Opsin sankareiden tarina vedetään päätökseen.
Yön ritarin paluu
Käsikirjoituksena Black Ops II on ylivoimaisesti paras Call of Duty -tarina tähän mennessä. Yleensähän Call of Dutyn läpipelaamista seuraa hämmennys: Mistä hitosta juonessa oikein oli kyse? Ei tällä kertaa, sillä kertomuksen punainen lanka ja päähenkilöiden motiivit ovat harvinaisen selkeitä. Samaa en voi sanoa yhdestäkään Modern Warfaresta.
Ovatko Treyarchin pelintekijät sitten yhtäkkiä ottaneet hyvän kirjoittamisen perusteet haltuun? Ovat ja eivät, sillä he palkkasivat avukseen David S. Goyerin, Yön ritari -elokuvan alkuperäiskäsikirjoittajan. Goyerin kädenjälki näkyy kaikkein selkeimmin ristiriitojen repimässä Raul Menendezin hahmossa, josta Call of Duty saa ikioman Jokerinsa. Ikimuistoinen pahis on koko yksinpelikampanjan sielu.
Suurin osa Menendezin taustasta paljastetaan takautumien kautta, joista yksi jopa pelataan Raulina. Valitettavasti takautumat on pilattu sillä, että niitä on liikaa. Kerronta suorastaan laahaa, kun pelaajan on vaellettava kokonaisia kenttiä yhden ainoan tiedonjyväsen perässä.
En myöskään pitänyt takautumien tehtäväsuunnittelusta, jossa pelaajalla ei usein ole muuta vaihtoehtoa kuin noudattaa pilkulleen valmista käsikirjoitusta. Kun pappa-Masonia käsketään tuhoamaan kranaatinheitinmiehistö tai konekiväärillä losottava teknikaali, kaikki muu taistelukentällä kadottaa merkityksensä. Viholliset vyöryvät loputtomasti kimppuun niin kauan kun heittimet tai konekivääri jatkavat ampumistaan.
Ehdin jo luulla, että Call of Duty olisi päässyt pahoista tavoistaan eroon, mutta mitä vielä, Black Ops II:n alkupuolisko on täynnä tämän tyyppisiä kohtia.
Tulevaisuus on musta
Pelillisessä sisällössään kompuroivien takautumien vastapainoksi Black Ops II suorastaan loistaa vuoden 2025 pimeässä lähitulevaisuudessa. Raul Menendezin juonitteluita kestää aikansa, kunnes kakka iskee tuulettimeen G20-maiden huippukokouksessa.
Tulevaisuudenkuva tuntuu yllättävän autenttiselta, sillä viittaukset sotateollisuudelle välttämättömien maametallien rajallisuuteen, maailman talouseliitin horjuvaan asemaan ja robottisodankäyntiin eivät ole lainkaan tuulesta temmattuja. Mukana on toki myös viihteellisesti värittyneitä yksityiskohtia, kuten Barack Obaman mukaan nimetty superlentotukialus ja langennut kenraali David Petraeus Yhdysvaltojen puolustusministerinä. Eikä nyt unohdeta naispresidenttiä – kaikkea ne keksivät!
Tulevaisuudessa kun ollaan, J-SOC-operaattoreilla on käytössään tulevaisuuden aseet. Ei mitään laserpyssyjä, vaan rannetelineestä laukaistavia käsikranaatteja ja silmänräpäyksessä tyhjäksi ammuttavia konetuliaseita. Autonomiset sotakoneet (lue: robotit) ovat kaikkialla läsnä. Ne eivät ole konseptuaalisesti mitenkään mahdottomia, mutta jotain henkilöauton kokoista taistelukävelijää on vaikea kuvitella palveluskäyttöön vielä kolmentoista vuoden päästä.
Black Ops II kiusoittelee pelaajaa myös korkeateknologiaa huokuvilla kiipeilykäsineillä, liitopuvuilla ja näkymättömyysviitoilla. Seksikkäitä teknoleluja hyödynnetään lähinnä kertakäyttöisesti, mikä on pirun sääli.
Taistelutoveruus koetuksella
Black Ops II:sta oikein huokuu, että sitä on kehitetty suurin piirtein rajoittamattomalla budjetilla. Peli suorastaan pursuaa kertakäyttöistä animaatiota ja yksityiskohtaisesti mallinnettuja tapahtumapaikkoja, joissa pelaaja käy oikeastaan vain kääntymässä. Esimerkiksi sisääntulo Caymansaarten kelluvaan kaupunkiin on suorastaan huikeaa katseltavaa.
Kerskakulutukseen rinnastettava kenttäarkkitehtuuri vie huomiota pois siitä, että pelimoottorin parasta ennen -päiväys on hyvää vauhtia umpeutumassa. Teknologiaa on paranneltu pitkin matkaa, mutta sen perusta on silti monta vuotta vanhaa tavaraa. Häikäisevän komeaan Halo 4:ään verrattuna Black Ops II näyttää hetkittäin edellisen sukupolven peliltä. Grafiikan sulavuudessa (ruudunpäivitysnopeudessa) Black Ops II vetää sentään pidemmän korren.
Vanhanaikaisen pelimoottorin ikä näkyy myös tekoälysysteemeissä, jotka ovat suorastaan kamalia. Joukkuetovereilla on kiusallinen taipumus antautua ratkaisemattomiin Austin Powers -tulitaisteluihin, joissa ukkelit vaihtavat laukauksia saman esteen vastakkaisilta puolilta. Viholliset ovat vastaavasti tyhmiä kuin saappaat, tosin sihti niillä on sentään kohdallaan. Hardened-vaikeustasolla yleisin kuolinsyyni oli suoraan jalkojen juureen heitetty käsikranaatti.
Normitehtävissä huono tekoäly ei niin häiritse, sillä pelihän on yhtä ampumarataa, jossa viholliset ovat pelkkiä maalitauluja. Pääjuonesta erilliset Strike Force -sivutehtävät ovat asia erikseen. Ne muistuttavat asetelmiltaan moninpelimatseja, taistelukentän toimijat ovat vain kaikki tekoälyn ohjaamia.
Viimeistään Strike Forcessa tekoäly osoittautuu täysin impotentiksi, sillä pelaajaa ”tukevista” joukoista ei ole kerta kaikkiaan mihinkään. Koska pelaaja joutuu taistelemaan käytännössä yksin ylivoimaista ja loputtomasti kentälle syntyvää vihollista vastaan, sivutehtävät ovat jo normaalivaikeustasolla kohtuuttoman vaikeita. Hardened-tasolla voitin neljästä Strike Force -sivutehtävästä vain yhden. Vaikka tehtävät ovat periaatteessa vapaaehtoisia, niissä epäonnistuminen heijastuu keljusti pelin loppuratkaisuun.
Strike Force -keikat eivät ole ainoita paikkoja, joissa pääsee vaikuttamaan kampanjan kulkuun. Syytä on olla koko ajan hereillä, sillä paras mahdollinen loppuratkaisu voi lipua käsistä kuin varkain. Caymansaarilla on oltava erityisen tarkkana, kun on taisteltava aikaa vastaan. Yksinpelin lyhyeen kokonaiskestoon nähden tarinassa on yllättävän monta permutaatiota.
Peli kuin elokuva
En ole koskaan varsinaisesti rakastanut Call of Duty -sarjan pelejä, mutta olen vähitellen oppinut pitämään niistä. Ne ovat omalla rajoittuneella tavallaan pelejä, jotka eivät milloinkaan petä. Viimeistään sotapornahtavan Modern Warfare 2:n jälkeen olen salaa odottanut vuotuista fiksiäni.
Call of Dutyssa pelaajan ei koskaan tarvitse arvailla, mitä häneltä pyydetään. Ryntää kohti seuraavaa välietappia, ammu kaikki viholliset reitin varrelta ja ihaile räjähdyksiä. Kriittisen näkemyksen mukaan sotaviihteen rima on painettu ennätyksellisen alhaalle, kun pelit suorastaan paimentavat pelaajia kohtauksesta toiseen. Minusta Call of Duty vain toteuttaa asepalvelulupaustaan Michael Bay -tyylisistä toimintaelämyksistä.
Pelkkänä toimintakertomuksena arvioituna Black Ops II on lajityyppinsä merkkipaalu. Jos kyse olisi elokuvasta, rientäisin oitis lippuluukulle. Sen sijaan toimintapelinä Black Ops II on lievä pettymys. Pelissä on ihan liikaa aikarajoja, raiteilla etenemistä ja loputtomilla vihollisilla painostamista. Itse en ainakaan saa mitään nautintoa kentistä, joissa minusta tehdään pelkkä sätkynukke.
Yksinpelikampanja paranee loppuaan kohden, kun kentät normalisoituvat perushyväksi Call of Duty -toiminnaksi. Siis sellaiseksi, jossa aloite pysyy pelaajalla. Pelin viimeiset taistelut ovat ankaria, mutta reiluja. Reilua on myös se, että pelaaja saa itse valita aseistuksensa jokaisen tehtävän alussa. Pelin soundtrack teki minuun vaikutuksen. Jack Wallin ja Trent Reznorin säveltämä musiikki kuulostaa enemmän Mass Effectiltä kuin Nine Inch Nailsilta, mutta se ei ole mitenkään moite.
K18-ikäraja huomioiden Black Ops II:n väkivaltaisuudessa ei ole mitään yllättävää. Sen sijaan yllätyin siitä, miten poikkeuksellisen julmaa pelin kuvaama väkivalta on. Elävältä palavaa lasta ja haulikolla kiduttamista ei ole helppo katsoa. Teloituksiin ja siviilien surmaamiseen peli suhtautuu callofdutymäisen kyynisesti.
Moninpeli nostaa kokonaisuuden arvoa tuntuvasti, mikä heijastuu arvosanaani. Jos olet kiinnostunut vain yksinpelistä, se on ainakin viisi pistettä pois pelin arvosta. Normivaikeudella kampanjan kävelee läpi yhdessä illassa, Hardenedilla siihen kuluu kaksi.
Tuomas Honkala
Arvosteltu: Xbox 360, PC, saatavilla PS3, Wii U
Counter-Strikea sohvapaavoille
Moninpelinä Black Ops II on petollisen koukuttava. Pelaaminen on helppoa, eikä vasta-alkajia lannisteta hirveillä tasoeroilla. Uusien aseiden, varusteiden ja koristeiden avaamiseen perustuva urakehitys antaa vastustamattoman verukkeen pelata vielä yhden matsin lisää.
Kuvio on pääpiirteiltään tuttu aikaisemmista Call of Dutyista, nyt hahmo vain koostetaan kymmenestä omavalintaisesta osasesta. Jos esimerkiksi halajaa ylimääräisiä perkkejä, niitä voi valita esimerkiksi käsikranaattien tai sivuaseen kustannuksella. Uuden systeemin ansiosta moninpelihahmosta voi kustomoida täsmälleen omaan pelityyliin sopivan. Tykkään.
Black Ops II:n moninpelikentät ovat tasaisen hyvää settiä. Opin sietämään jopa viimekuisessa ennakossa moittimiani Turbinea ja Yemeniä. Uusi moninpelimuoto Hardpoint osoittautui jokseenkin turhaksi lisäykseksi, sillä loppujen lopuksi olen hakannut pelkkää 18 pelaajan Ground Waria.
Jäin koukkuun, mutta epäilen, että olisin yhtä hyvin voinut jumittaa vaikka edellistä Modern Warfarea. Vanha suola janotti ja Black Ops II oli sopivasti käsillä. Menköön tämän kerran, mutta seuraavaan osaan toivoisin jo radikaalimpia uudistuksia.
Normimoninpelin ohella Black Ops II:ssa co-op-henkinen Zombies-moodi, jossa elävät kuolleet vainoavat neljää peräkylien selviytyjää. Verkkaisesti etenevillä zombikarkeloilla on omat vannoutuneet kannattajansa, minä en vain kuulu niihin.
Xboxilla moninpeli kärsi julkaisun jälkeen ajoittaisista yhteysongelmista, jotka katkoivat matseja ja heittivät pelaajia takaisin aulaan. Tätä lukiessasi ongelmat ovat toivottavasti jo korjaantuneet.
Tuomas Honkala
Joukkotappamisen riemua
Vaikka se on parivaljakon tärkeämpi osapuoli, vaikea siitä on runoilla, koska hengeltään nettiryynäys on täsmälleen samaa kiivasta tappohärdelliä kenttää kiertävine kuolemanpartioineen kuin edellisetkin osat. Moninpelin uudistuksista osa on klaani- ja kilpapelaamiseen liittyvää juttua, joka ei minulle merkitse mitään.
Normaalit publapelit ovat sitä tuttua ryynäystä, jossa kokemusta kerätään. Aloittelijaakin on ajateltu. Apupyörätilassa on jopa botteja, ja xxxxxxxxxxxx-tilassa pelaajat niputetaan taidollisesti samoihin peleihin. Mutta kokemusta annetaan nihkeästi.
Pc:llä sentään ilmeisesti on joku kätketty dedikoitu serverisysteemi, koska tuttuja hostin pakoretkiä tai nopeimman pelaajan arpomisia ei ollut. Muutenkin homma toimi teknisesti hyvin. Siihen olen pettynyt, että pelaajamäärän normi on edelleen 12, paitsi massiivisessa Ground Warissa huimat 18. Kentät ovat ihan hyviä, pari tuntui pelaajamäärän nähden jopa liian isolta.
Uusi pisteiden mukaan leluylläreitä arpova scorestreak toimii kaltaiselleni keskivertopelaajalle paremmin kuin vanhat killstreakit, vaikka tappajakopterit ja ilmaiskut sopivat huonosti pienkenttien piennujakointiin. Se, mistä pidin on hahmoluokkien tuunaaminen niin että kymmenen ominaisuutta saa valita vapaasti. Asekohtainen roippeiden avaus ei sekään ole huonoin idea.
Lajissaan eli Counter-Striken inspiroimissa nopeissa pienpeleissä Call of Dutyn moninpeli on ylittämätön. Kun viime kerrasta on vuosi, hyperräiske tuntuu taas ainakin hetken tuoreelta viihteeltä.
Nnirvi
85
