Call of Duty: Finest Hour (Xbox, PS2, Gcube, N-Gage) – Sodan keskipisteessä

Call of Duty tavoittelee sotaleffojen fiilistä dramaattisella musiikilla, sodan pauhulla ja paatoksellisilla monologeilla. Temppu onnistuu.

Call of Duty: Finest Hour kertoo lyhyitä tarinoita toisen maailmansodan taisteluista. Pääosissa ovat rivisotilaat niin venäläisten, brittien kuin amerikkalaisten joukoista. Sodan inhimillistäminen yksittäisten henkilöiden kautta on ajatuksena hyvä, mutta lähestymistapa nakertaa uskottavuutta. Call of Dutyssa jokainen sotilas on Rambo.

Pelaaja on vain yksi sotilas muiden joukossa. Tarina etenee Stalingradista Pohjois-Afrikkaan ja sieltä Saksaan. Matkalla tavataan venäläinen tarkka-ampuja Tanya Pavelovna, brittiläinen pommiekspertti ja amerikkalainen sotilas, jonka elämäntehtävänä on tappaa niin paljon natseja kuin mahdollista.

Hahmot saavat lisäsyvyyttä näiden kertoessa tarinoita itsestään, perheestään ja elämästään sodassa. Tehtävien välillä luodaan lisäfiilistä mustavalkoisilla dokumenttipätkillä, joissa valotetaan taustoja ja tapahtumien etenemistä. Kertojaäänenä on 24-sarjan presidentti Dennis Haysbert. Ammattimies, selvästi.

Sota raiteilla

Vaikka tehtävät ovat pullollaan ennalta päätettyjä tapahtumia ja suoraviivaista etenemistä, adrenaliinia puskee verenkiertoon parhaimmillaan hirmuisia määriä. Sodan melske ja kaaos on saatu hyvin mukaan, sillä juoksuhaudassa kyyristely on oikeasti jännittävää, kun pommikonelaivueet jylistävät yläpuolella, pommit räjähtelevät, luodit viuhuvat ja korvissa soi. Äänimaailma on iso osa Call of Dutyn viehätystä.

Sodan tuntua heikentävät täysidiootit taistelutoverit. Pasifistikumppanit eivät saa ammuttua vihollista, vaikka tämä seisoisi metrin päässä suoraan edessä. Sama tosin pätee toisin päin: viholliset ovat ihan yhtä saamattomia. Yleensä sota on nuhjaamista siihen asti, että noutaja eli pelaaja saapuu.

Poikkeuksen tekevät konekivääripesäkkeissä vaanivat mestariampujat. Supernäkönsä ja -kuulonsa ansiosta kk-miehet osuvat pimeässäkin puskassa ryömivään sotilaaseen sadan metrin päähän jahka oksa vähän rapsahtaa. Oma ajattelu on skriptauksen vastaista.

Monta taistelua joutuu käymään myös omia aseitaan vastaan. Lippaan vaihto ja lataaminen kestävät tuskastuttavan kauan. Realistista ehkä, mutta ei toimi pelissä, jossa pelaaja on käytännössä ainoa sotilas. Sen ajan kun lipasta vaihtaa, sotiminen hyytyy omilta joukoilta.

Käsikranaatit lentävät aina yhtä kovalla voimalla ja kimpoilevat kuin superpallot. Ehkä kranuja viskomalla on tarkoitus tappaa viholliset nauruun.

Verovapauden kutsu

Call of Duty: Finest Hourin tehtävät ovat kiitettävän monipuolisia. Välillä tetsataan pitkin juoksuhautoja, ajetaan tankilla, seistään konekiväärin varressa jeepin kyydissä, pudotellaan lentokoneita, keskitytään viholliskaluston tuhoamiseen, hillutaan tarkka-ampujan kiväärin kanssa rynnäköiviä saksalaisia vastaan, suojellaan kavereita ja sitä rataa.

Huonona puolena viholliset ilmestyvät aina samoista paikoista samaan aikaan, jolloin tehtävien uudelleen tahkoaminen on vain kehittynyttä maalitauluammuntaa. Ja tehtäviä joutuu tahkoamaan. Vapaata tallennusta ei ole, vaan tilanne tallentuu ainoastaan taisteluiden välillä. Pitkissä kentissä voi olla checkpointeja antamassa hermolepoa.

Jäin nyhjäämään amerikkalaisten ensimmäistä tehtävää, jossa suojellaan tankkia saksalaisten panssarinyrkeiltä. Pst-miehiä tulee monesta suunnasta ja miesten sijainnin ja lukumäärän ulkoa opetteluun meni hermo useammin kuin kerran. Samalla oli varottava muita vihollissotilaita, koska tehottomista tiimikavereista ei ollut pienintäkään apua. Lopulta löin vähäksi aikaa hanskat naulaan ja menin Liveen listimään eläväisempiä vastustajia.

Call of Dutyn Live-pelissä ammutaan kaikki kaikkia vastaan -deathmatchissa, tiimi-deathmatchissa, lipunryöstössä ja etsi & tuhoa -mittelöissä, joissa toinen tiimi puolustaa muutamaa aluetta ja toinen pyrkii tuhoamaan ne. Live-peli toimii moitteettomasti ja on Call of Dutyn paras osa-alue, vaikka kranaattiongelmat vaivaavat myös sitä.

Lisäongelmia tuo nuhruinen grafiikka. Suttuisten tekstuurien keskeltä on vaikea erottaa vihollisia ja vielä vaikeampaa on tietää, osuiko vai ei. Ylipitkät kuolinanimaatiot saavat yleensä tuhlaamaan kuteja jo kuolleeseen vastustajaan, vaikka lähistöllä olisi muita lyijymyrkytystä kaipaavia. Grafiikka kuhisee sotaakin painajaismaisempia bugeja, sillä aseet leijuvat ilmassa, miehet nytkyttävät paikallaan seiniä vasten tai jumittavat seinien sisällä.

Rivisotilaiden nostaminen päärooliin on hyvä idea, mutta ei toimi näin lyhyenlännässä pelissä. Tuttavuutta tehdään parin ohikiitävän tehtävän verran ja sen jälkeen on jo uusi tyyppi esittelyssä. Ilman keinotekoista pitkitystä Call of Dutyn yksinpelistä ei riittäisi kovin pitkään iloa, tällaisenaankin sen pelaa läpi reilusti alle kymmenessä tunnissa. Mukana on toki paljon laatuhetkiä, mutta kannattaa varautua verenpaineen nousuun.

75