Call of Duty: Ghosts
PC, PS3, Xbox 360, Xbox One, PS4, Wii U
Ilmestyy 5. marraskuuta
Patrioottipeliä
Ghostsissa Amerikka on heikko, mutta muutaman urhoollisen miehen tahto vahva.
Kylmä sota lukitsi Yhdysvallat ja Neuvostoliiton kilpavarustelukierteeseen, jolle ei näkynyt loppua. Koska molemmilla suurvalloilla oli ydinasekapasiteettia vastapuolen moninkertaiseen tuhoamiseen, pienikin etulyöntiasema tulkittiin merkitykseltään ratkaisevaksi.
Avaruusaseita suunniteltiin jo kauan ennen presidentti Ronald Reaganin 1980-luvulla lanseeraamaa Star Wars -ohjelmaa. Yksi varhaisimmista suunnitelmista oli 1950-luvulla ideoitu Project Thor. Sen keskiössä olivat maan kiertoradalle laukaistavat sotilassatelliitit, joiden kantolastina olisi nippu kuuden metrin pituisia ja halkaisijaltaan 30-senttisiä volframivasamia. Kiertoradalta vasamat laukaistaisiin jopa 9 000 metrin sekuntinopeudella kohti maata. Tällaisen iskun tuhovoima vastaisi taktista ydinasetta mutta perustuisi puhtaasti liike-energiaan. Ei ydinlaskeumaa, eikä salakavalaa säteilysairautta.
Aseriisuntasopimukset kieltävät avaruudesta laukaistavat joukkotuhoaseet, mutta sopimusteksteihin on jäänyt konventionaaliseksi aseeksi luokiteltavan Project Thorin mentävä porsaanreikä. Call of Duty: Ghostsin kuvaamassa lähitulevaisuudessa Yhdysvallat on viimein tarttunut tilaisuuteen ja toteuttanut ikivanhan suunnitelmansa. Seuraukset ovat valitettavasti traagiset.
Pelin dramaattisten alkuhetkien aikana pelaaja voi vain todistaa voimattomana, kun vihamieliset joukot iskevät kansainväliselle ISS-avaruusasemalle ja kaappaavat amerikkalaisten superaseen haltuunsa. Vihollinen ei aikaile. Vasamat suunnataan ja laukaistaan kohti Yhdysvaltain suurimpia kaupunkeja. Kahden astronautin urhoollisuus säästää amerikkalaiset pahimmalta, mutta hinta on silti hirvittävä. Maan eteläosat ovat raunioina ja kuolonuhrien määrä nousee käsittämättömään 27 miljoonaan.
Tomun laskeuduttua Yhdysvaltain asema suurvaltana on historiaa. Iskua seuraa miehitys, kun Etelä-Amerikan nousevista talousmahdeista koostuvan Federaation joukot vyöryvät Yhdysvaltain etelärajan yli. Sotamies Hudsonin ikimuistoisin sanoin: ”Game over, man, game over!”
Jokainen voidaan uhrata
Katastrofi ei ole kaiken loppu, vaan Call of Duty: Ghostsin alku. Walkerin veljekset Hesh ja Logan, jotka ovat iskujen aikaan vasta nuorukaisia, varttuvat kapiaisisänsä lujassa ohjauksessa kylmäverisiksi vastarintasotureiksi.
”Hän, joka todella rakastaa maataan, ei ole valmis uhraamaan pelkästään omaa henkeään, vaan myös omat poikansa”, virkkoo pappa-Walker. Kova mies.
Kymmenen vuotta myöhemmin veljekset ovat löytäneet paikkansa amerikkalaisten erikoisjoukkojen rippeistä koostuvasta aavepartiosta. Se ei ole mikään virallinen joukko-osasto, vaan pikemminkin vastarintaliike. Pääkallonaamioilla henkilöllisyytensä salaavien aaveiden voimavarat ovat niukat. Miehittäjien ylivoimaan he vastaavat puhtaalla patrioottisella tunteenpalolla.
Salaisten aseiden puuttuessa on turvauduttava seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon, sotakoira Rileyyn. Luotiliiveihin ja täyteen tiedustelupakkaukseen puettu rekku edustaa juuri sellaista epäsymmetristä voimankäyttöä, joka on pienen iskuryhmän elinehto. Isäntänsä käskyt Riley kuulee korvanappinsa välityksellä, kuinkas muuten.
Vaikka sentimentaalinen sotilaan paras ystävä -asetelma haiskahtaa faniserviisiltä koiranomistajille, Rileylla riittää aitoja esikuvia. Amerikkalaisten kuuluisalla Navy SEALS -yksilöllä oli karvaturri mukana jopa iskussa Osama bin Ladenin piilopaikkaan.
Ghosts on yritys puhkua uutta henkeä Call of Duty -saagaan. Se muodostaa ikään kuin kolmannen tarinajatkumon Black Opsin ja Modern Warfare -trilogian rinnalle. Brändien välille ei vedetä suoraa yhtäläisyysmerkkiä, Ghosts ei tunnu täsmentävän edes tarkkaa tapahtumavuottaan. Scifiä hipovan alkunsa ja sitä seuraavan kymmenen vuoden aikahypyn perusteella raunioiden Amerikka voisi elää vaikka 2030-lukua.
Kostomentaliteetista ja sissi-iskuista ammentava juoniasetelma on kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen kutkuttava. Eikä mikään ihme, sillä käsikirjoitusapua on haettu Hollywoodista asti. Trafficin ja Syrianan käsikirjoittaja Stephen Gaghan vaikuttaa erinomaiselta valinnalta tehtävään. Gaghanin sitoutuminen oli niin syvällistä, että hän suostui koko kehitysajan kestäneeseen pestiin Infinity Wardin pelistudioilla. ”Hän oli toimistolla kuin kuka tahansa meistä”, luonnehti Tukholmassa tapaamani Infinity Wardin Tina Palacios.
Hyvä tarina ei kanna peliä yksin, mutta sen voimin voi pötkiä yllättävän pitkälle, kuten viime vuoden Black Ops II:ssa nähtiin. Mitä ikinä silloiselle Hollywood-skribentille David S. Goyerille maksettiin, se ei taatusti ollut tarpeeksi!
Näyttää uudelta, tuntuu vanhalta
Tukholmassa nähdyn perusteella en voi luottaa yksinpelin osalta kuin vaistooni. Se vaikutti hyvältä, mutta kuten jokaisen pelitoimittajan pitäisi tietää, riittävän taidokkaasti koostetulla videolla melkein minkä tahansa saa vaikuttamaan hyvältä.
Moninpeliä sentään pääsin pelaamaan. Kädessä pitämäni ohjain viittasi Xbox Oneen, mutta kuulokkeistani kantautuneet Windows-ääniefektit viittasivat johonkin paljon arkisempaan.
Oli totuus verhon taakse piilotusta laitteistosta mikä hyvänsä, grafiikassa oli havaittavissa seuraavan sukupolven säihkettä. Yleisvaikutelma oli virheettömän sulava ja yksityiskohtainen. Luontevan näköisesti esteitä ylittävät ja suojan taakse painautuvat sotilaat eivät ole mikään uusi juttu enää Battlefield 3:n jälkeen, mutta yhtä kaikki ilahduttava näky Call of Dutyssa.
Siitä en sen sijaan ilahtunut, että Ghostsin näkökenttä (field of vision) osoittautui tasan yhtä kapeaksi kuin ennenkin. Edellisen konsolisukupolven aikana näkökentän kaventamisen saattoi hyväksyä ruudunpäivitysnopeutta parantavana välttämättömänä pahana, mutta uusilla tehokonsoleilla putkinäköistä grafiikkaa on vaikea hyväksyä.
Vielä enemmän petyin siitä, että kauniin ulkoasun alta paljastui paljon konservatiivisempi moninpeli kuin odotin. Konsolisukupolven vaihtuessa Infinity Wardilla olisi ollut tuhannen taalan paikka vetää koko konsepti uusiksi, vaan ei. Vanhat tutut palaset on vain aseteltu uuteen järjestykseen.
Pääpiirteiltään kyse on täsmälleen samasta urakehitykseen pohjautuvasta moninpelistä, jota olemme pelanneet vuoden 2007 Call of Duty 4: Modern Warfaresta lähtien. Taistelut käydään yhtä klaustrofobisissa kentissä kuin ennenkin, matsikohtaiset pelaajamäärät ovat samaa luokkaa, pelimuodot lähes identtisiä ja jopa menestyjiä epäreilusti palkitseva killstreak-järjestelmä on tallella. Ghostsin kenttiin on sentään lisätty räjähdyksistä sortuvia rakennuksia ja muita dynaamisia elementtejä, mutta jälleen kerran, Battlefieldin jälkimainingeissa se on niin nähty juttu.
Moninpelihahmon kustomointioptiot on sentään venytetty Ghostsissa äärimmilleen. Ennalta määritellyn paperinuken sijaan aseiden, varusteiden ja kykyjen yhdistelmiä rajoitetaan vain käytössä olevilla kustomointipisteillä. Oma valintani oli vanha tuttu eli tutkassa näkymätön kertalaukausmies. Tärkeintä on osua ensimmäisellä laukauksella eikä kuolla viimeiseen.
Sotakoirilla on moninpelissä sangen vivahteikas rooli. Ne eivät ole enää koko kentän yli laumana pyyhkäisevä harmageddon, vaan killstreak-palkintona kutsuttavia kaverikoiria, jotka seuraavat perässä ja murisevat vaistotessaan vihollisia. Säväyttävintä on, että jos ja kun isäntä saa surmansa, koira hyökkää kamikazemaisesti surmaajan kimppuun.
Tina Palacios alusti toimittajien moninpeli-istuntoa kertomalla Ghostsin robusteista klaanipelioptioista (matsit nivotaan yhteen aluevalloitus-metapelillä) ja co-op-tehtävistä, joissa taistellaan viiden hengen voimin alati kovenevia tekoälyaaltoja vastaan. Ne kuulostivat ihan hyviltä.
Tiedän, että Call of Duty on maailman suosituin konsoliräiskintäpeli, mutta henkilökohtaisesti kärsin jo vakavasta Ground War -taisteluväsymyksestä. Moninpelinä Ghosts tuntuu liian tutulta, liian samanlaiselta. Yksinpelistä näin vain lyhyen välähdyksen, mutta se innosti minua ihan eri tavalla. Ei kai koira kuole lopussa? Minun on pakko tietää!
Tuomas Honkala
