Call of Duty ei tunne rauhaa meidän aikanamme. Lataa ja varmista, nyt mennään!
Tuottaja Jerry Bruckheimer ja ohjaaja Michael Bay ovat Hollywoodin unelma-dreamteam. Heidän kultasormensa ovat muovailleet toinen toistaan mahtipontisempia toimintaelokuvia, joissa ei pihtailla tulipatsaista, hidastuskuvista eikä patrioottisesti liehuvista tähtiraitalipuista. Tällaisista aineksista ei synny suurta elokuvataidetta, vaan kirjaimellisesti suuria elokuvia – ylenpalttisia, kalliita ja äänekkäitä.
Pelaava maailma on saanut oman Bruckheimerinsa ja Baynsa kalifornialaisesta Infinity Wardista, joka on kirjoittanut putkessa etenevien räiskintäpelien sääntökirjat uusiksi. Infinity Wardin Call of Duty -pelit ovat kasvattaneet osa osalta intensiteettiään, saavuttaen Modern Warfare 2:ssa lakipisteen, jossa pelaajalle ei suoda yhtään suvantohetkeä. Tapahtumat vyöryvät vastustamattomasti päälle, eikä ruudun äärellä voi kuin hämmästellä.
Ammoisella CD-ROM-aikakaudella käynnistynyt maailman ensimmäisen interaktiivisen elokuvan etsintä voidaan julistaa päättyneeksi, sillä tässä se nyt on. Nimittäin maailman ensimmäinen interaktiivinen Bruckheimer-elokuva, aina Hans Zimmerin pauhaavaa musiikkia myöten.
Sivulliset uhrit
Call of Duty: Modern Warfare 2 punoo juonen, josta teknotrilleristi Tom Clancy voisi olla ylpeä. Pirullinen terrori-isku Moskovan kansainväliselle lentokentälle lavastetaan amerikkalaisten syyksi, mikä saa kansallistuntoiset venäläiset raivoihinsa. Kosto saa suhteettomat mittasuhteet, kun Venäjä iskee täydellä sotamahdillaan Yhdysvaltain itärannikolle. Housut kintuissa yllätetty Amerikka puolustautuu, mutta sodan koirat ovat jo irti. Peli esittää hätkähdyttäviä näkyjä, lähiöitä tulessa ja Washington D.C:n raunioina. Hätkähdyttävin kaikista on kuitenkin tapahtumat alullepaneva terroriteko.
Kohtaus ei kestä kuin hetken, mutta se jää varmasti mieleen. Raskaasti aseistautuneet pyssymiehet kävelevät lentokentän turvatarkastuksesta sisään ja avaavat tulen väkijoukkoon. Hyvä maku ylittyy sillä, että terroriteko suoritetaan ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Sinä olet yksi ampujista.
Kouluampujatyyppiseen mielenlaatuun vetoavaa joukkoteurastusta ei ole ihan helppo sulattaa, ei vaikka sillä vain korostetaan katalan terroristipomon pahuutta. Infinity Ward epäröi kohtausta ilmeisesti itsekin, sillä se on liittänyt pelin alkuun painavan varoituksen. Herkimmille tyrkytetään mahdollisuutta ohittaa kohtaus kokonaan. Astetta mielenkiintoisempana vaihtoehtona pelaaja voi myös kieltäytyä osallisuudesta. Siviilien tulittaminen ei olekaan välttämätön paha, vaan oma valinta, sillä peli ei millään tavalla rankaise tilanteessa jähmettymistä.
Keljua terroritekoa lukuun ottamatta Modern Warfare 2 ei shokeeraa enempää kuin mitä K18-peleissä on totuttu. Päinvastoin, se on väkivallan yksityiskohtaisuudessa selvästi pidättyväisempi kuin mauttomalla silvonnalla mässäillyt Call of Duty: World at War. Siinä on jo shokkia riittämiin, kun Rodinan pojat jyräävät amerikkalaisen unelman kulissit nurin.
Kun taivas pimenee
Iloton lentokenttäepisodi on vain häviävä hetki pelin seitsentuntisessa tapahtumavyöryssä. Useaan eri näkökulmaan perustuvan kerronnan ansiosta miljööt vaihtuvat sujuvasti Afganistanista Kazakstanin vuoristoon ja Rio de Janeiron favela-slummeista venäläiselle öljynporauslautalle.
Ehkä liiankin sujuvasti, sillä suoraan sanottuna juonen koherenssi on aika ajoin koetuksella. Se ei auta asioita yhtään, että Modern Warfare 2 on puheliaimmillaan keskellä taisteluja. Tärkeää taustatietoa viljelevään radioviestintään on todella vaikea keskittyä, kun ykkösprioriteettina on henkiinjääminen. Niinpä tehtävien suurempi merkitys jää usein hämäräksi, vaikka sen osatavoitteet olisivatkin selvät. Siis selittäkääs vielä, miksi meidän on henkemme kaupalla rynnäköitävä Valkoisen talon länsisiipeen?
Komiteatyönä rustattu juonikudelma on parempi jättää omaan arvoonsa, sillä kuten sanotaan: hyvään tarinaan riittää yksi käsikirjoittaja, huonoon tarvitaan kuusi. Hällä väliä -asennoitumisella ei pilaa pelikokemustaan, sillä Modern Warfare 2:n elämysjunassa on paljon antoisampaa nauttia hetkestä kuin murehtia epäselvää määränpäätä. Säväreihin ei tarvita kontekstia, eikä mikään säväytä enempää kuin kuolemaa halveksiva moottorikelkkatakaa-ajo tai erikoisjoukkojen helikopteri-isku venäläiselle vankileirille.
Sotilasräiskintöjen peruskauraa eli äänetöntä tappamista ja taivaalta tilattavaa tulikiveä on mukana ihan riittämiin, mutta pelissä törmää myös täysin uusiin tilanteisiin. Kukapa olisi arvannut, että elektromagneettisen pulssin jälkeen taivaalta sataa kuolleita helikoptereita?
Pelkkä vilaus riittää
Loputtomat viholliset ovat aina olleet Call of Duty -pelien ylivoimaisesti ärsyttävin piirre. Koska viholliset eivät ampumalla lopu, taistelun voi ratkaista vain rynnäköimällä mahdollisimman pelottomasti vihollisasemia kohti. Tällöin omat liittyvät mukaan ja käsikirjoitus hoitaa loput. Näin loihditaan sodankäynnin illuusiota vasta-alkajille ja tarpeetonta hampaiden kiristelyä veteraanipelaajille. Suureksi ilokseni halpamainen kikka hylätään Modern Warfare 2:ssa, jossa vihollinen on melkein aina lyötävissä.
Taisteluiden uskottavuus kasvaa silmissä, kun pelaaja voi rauhassa kaivautua asemiinsa ja räiskiä tilanteen selväksi. Silloin harvoin, kun niin ei voi tehdä, muuttuneet olosuhteet pyritään selittämään uskottavasti. Väkijoukkoa pakeneva yksinäinen sankari on minun kirjoissani ihan hyväksyttävä pakkotilanne.
Vihollisjoukoilta on turha odottaa nerokkaita joukkuetason taktiikoita tai muita tekoälynväläyksiä, mutta ennalta arvattavuuteen vastapuoli ei sentään sorru. Pelkästään se, että viholliset liikkuvat aktiivisesti paikasta toiseen, tuo taisteluihin mukavaa ennakoimattomuutta. Vireä taistelutunnelma lipsuu kuitenkin parin lapsuksen kautta taistelustressin puolelle.
Itäisen vihollisen mieli ei ole kovin viekas, mutta katse on sitäkin tarkempi. Vain ensimmäinen laukaus on ilmainen, sen jälkeen sankariin reagoidaan heti, kun hän vähän hivuttautuu kulman takaa esiin. Haukankatseisuus riepoo erityisesti lyhyillä ja keskipitkillä etäisyyksillä, jolloin viholliset harvoin ampuvat ohi. Tuleen on paha vastata, kun ruutu tahriintuu omasta verestä ja tähtäys vippaa pitkin seiniä. Suojapaikassa huiliminen parantaa haavat, muttei reaktiotestissä loukattua ylpeyttä.
Kaikkein turhauttavimmat tilanteet voi aina jyrätä tulivoimalla. Ikävimmissä paikoissa olen nakellut samaan huoneeseen kaikki käsikranaattini ja pari tujausta kranaatinheittimestä päälle. Pelin runsaassa asevalikoimassa riittää toki muitakin punttien tasoittajia, kuten lämpökameraoptiikoilla varustettuja kiväärejä ja automaattihaulikkoja. Oma suosikkini on amerikkalaisten ikivanhaan M14-kivääriin perustuva erikoisjoukkojen ase Mk 14 Mod 0 EBR. Sen avulla pärjää niin tarkka-ammunnassa kuin lähitaistelussa.
Erikoisia tehtäviä
Modern Warfare 2 paahtaa alusta loppuun kierroslukumittari punaisella. Suvantokohdille ei jää aikaa, sillä kentät ovat lyhimmillään pelkkiä varttitunnin rykäisyjä. Lyhyissä annoksissa se ei haittaa, mutta yhtään pidempänä rupeamana aistien jatkuva kuormittaminen tuntuu uuvuttavalta. Kaikesta hötkyilystä huolimatta pelin loppuratkaisu jättää asiat sen verran levälleen, että Modern Warfare 3 lienee selviö.
Kesken jäävää kampanjaa täydennetään tarinaan liittymättömillä Spec Ops -minitehtävillä. Niitä voi pelata yksin tai co-op-pelinä kaverin kanssa. Spec Ops -tehtäviä on aluksi vain kourallinen, mutta hyvät suoritukset avaavat pelattavaksi alati vaikeutuvia lisätehtäviä. Kaiken kaikkiaan tehtäviä on parikymmentä erilaista. Spec Ops -keikat ovat kaikessa lyhykäisyydessään yllättävän hauskoja, kierrättäen ovelasti molemmista Modern Warfare -peleistä tuttuja paikkoja ja tilanteita. Ykkös-Warfaresta tuttu AC-130-tulitukikone vääntyy Spec Opsissa hauskaksi roolileikiksi, jossa lentävä tykkilavetti suojelee maan pinnalla etenevää kakkospelaajaa.
Varsinaista kahdeksantoista pelaajan moninpeliä ehdin tämän arvostelun puitteissa pelata vain niukalti. Moninpelin ytimessä ovat yhä pelaajien pysyvät sotilasarvot ja ylennysten myötä kehittyvät varusteet. Ylennykset ansaitaan hyvin pelaamalla, kuinkas muuten.
Sisältöä on Spec Opsin tapaan runsaasti – kahdeksan pelimuotoa (muun muassa lipunryöstöä, pomminpurkua, aluevalloitusta) ja kuusitoista moninpelikenttää. Lisäkenttiä on takuulla luvassa, mutta niitä tuskin jaellaan ilmaiseksi. Nettipelinä Modern Warfare 2:lla lienee eniten todistettavaa PC-pelaajille, jotka Infinity Ward haluaa totuttaa elämään ilman dedikoituja servereitä. Moninpeliin oikeissa olosuhteissa sekä PC-versioon palataan ensi lehdessä.
Konsoliversion pohjalta voin vain arvailla, onko PC:n moninpeli pilalla. Se olisi totisesti sääli, sillä ainakin Xboxilla Modern Warfare 2 on selvästi paras Call of Duty tähän asti. Se voi yksinpelinä olla pelkkää kuorta vailla syvällisempää sisältöä, mutta ainakin kuori on kiillotettu niin kiiltäväksi, ettei katsetta saa käännettyä poiskaan. Velvollisuudentunne kantaa tällä kertaa paljon pidemmälle kuin olisin uskonut. Suositukset myönnän pelin runsaasta sisällöstä ja hillittömästä Michael Bay -militarismista.
Nyt voin poistaa Call of Dutyn inhokkilistaltani.
89
