Toisessa maailmansodassa kuoli 20 miljoonaa sotilasta. Call of Duty -sarjalla on vielä monta tarinaa kerrottavana.
Kun miljoonia myyvä pelisarja saa jatko-osan, ryhtyvät vänrikki Lammio-Grönholm ja ylivääpeli Passi etsimään hyvää miestä tärkeään arvostelutehtävään. Sitä ei löydy, mutta löytyy kehäraakki COD-veteraani. Hän huutaa öisin hiestä märkänä niin ettei antenniosastolla yksikään silmä ummistu.
”Niitä tulee ja tulee ja tulee… AARGH…. putki on liian kapea. Älä lähetä mua sinne takaisin, ei enää COD:n yksinpeliä”, taistelutahtonsa menettänyt jermu anelee. ”Arvostelen vaikka Wii Musicin tai japsiropeja, mutta ei enää toista maailmansotaa!”
”Mutta tässä ei sentään olla Normandiassa”, ylivääpeli, komppanian äitihahmo, suostuttelee. ”Ja edellisosahan oli askel parempaan suuntaan.”
Kovan COD-koulun käynyt jermu vilkaisee muuta likaista tusinaa, pudistelee päätään ja toteaa: ”Ei, kyllä minun on tämä hoidettava.”
Armotonta menoa
Velvollisuuden viidennestä kutsusta on vastuussa Treyarch, jonka roolina on ollut soitella kakkosviulua Infinity Wardin tehdessä sarjan paremmat osat. Epäluuloa aiheuttaa myös se, että edellisosan piristävän nykysodan jälkeen palataan läpikaluttuun toiseen maailmansotaan. Näkökulma on sentään tuore, sillä tällä kertaa jenkit tappavat japanilaisia. Toinen, tutumpi vinkkeli on matka Volgan mutkasta Berliiniin.
Alku on karu. Sotavangiksi jäänyt jenkki herää vieressä kidutettavan kaverin huutoihin. Veli venäläinen taas herää Stalingradissa keskellä ruumiita ja paksusti voivia korppeja. Näistä lähtökohdista ei lähdetä tunteettomaan taisteluun, vaan antamaan takaisin ja panemaan pahan akseli maksamaan vääryydet korkojen kera.
Ruohikosta ryntäävä, banzaita huutavat fanaatikot ovat selvästi erilainen vastus kuin Schweinhundia tuliasemista huutelevat hunnit. Viileät animemaalaiset käyvät välillä todella kuumina, sillä aseuutuutena on liekinheitin. Kohti juoksevien, heinikossa piilossa kyykistelevien ja bunkkereihin linnoittautuneiden japanilaisten käristämisessä on aluksi miehistä viehätystä.
Grillijuhlista otetaan kaikki irti, valitettavasti liikaakin. Liekinheitin on superase, joka ei vaadi tähtäämistä, liekit eivät tartu oman joukkueen poikiin, polttoaine ei lopu kesken eikä bensatankin selässä pitäminen aiheuta räjähdysvaaraa. Lisäksi liekinheitin on liian usein tarjolla. ”Pala paska pala” -fiilis ei kanna kuin ensimmäisen sadan tuskasta ulvovan ihmiskynttilän verran.
Tyynenmeren sota ja sen heinä, palmut ja kosteat juoksuhaudat eivät pitkään innosta. Treyarch ei ole keksinyt taistelutapahtumiin mitään ikimuistoista. Viimeistään trooppinen versio Normandian maihinnoususta kertoo, että ideointipalavereissa on lähinnä juotu kahvia. Finaali Okinawalla on sentään hieno.
Vanha tuttu itärintama on sen sijaan kiinnostavampi taistelukenttä, ainakin paikoin. Vihollinen porteilla -tyylinen tarkka-ampujien kuurupiilo on ehkä pelin skriptatuin tehtävä, mutta se on tehty niin upeasti, että toimii kuin Kar-98:n lukko. Stalingradin rauniot, yllä jylisevät pommikoneet ja etsintäpartioiden varjot on luotu benchmark-tason grafiikoilla.
Juuri Stalingrad, jonne myös COD2:n alku sijoittui, näyttää, miten paljon julkaisupelien ulkonäkö voi parantua parissa kolmessa vuodessa. Polygonimallien ja tekstuurien tarkkuus, valaistus sekä muut efektit ovat COD5:ssa aivan eri tasoa kuin edeltäjässä. Laatu ei ole ihan tasaista, mutta COD5 on yksi tämän hetken näyttävimpiä räiskintöjä.
Kerrankin kilpajuoksu Berliiniin myös päättyy pääkaupunkiin. Massiivisen venäläislauman rynnistys rauniokaupunkiin on vaikuttava. Tosin siinä vaiheessa, kun taustalla alkaa soida Mozartin Requiem, mennään jo kornin puolelle. Myös Valtiopäivätalon esittäminen helvetin esikartanona lyö aika komeasti yli. Mutta on se vaan vaikuttava!
Kampanja päätetään komeasti nostamalla punalippu Berliinin ylle. Ja kyllä, lipunpystyttäjän kaverilta on retusoitu rannekellot pois käsistä.
Sotilaan kuuluu purnata
Tuttu hampurilaisateria uudella salaatinkastikkeella myy kuin häkä. Pelillisesti meno on tuttua eli kaikki inhokkipiirteet ovat tallella. Putki on suurimman osan ajasta tiukka ja vihollisia tulee aina vaan, kunnes pääsee rynnimään seuraavaan checkpointiin. Tyhmä riskinotto kannattaa edelleen. Kaikki jalkoihin lentäviä käsikranaatteja myöten on tiukasti käsinkirjoitettua. Leikisti soditaan joukkona, mutta supersotilas on ainoa, joka saa oikeasti jotain aikaan, ja sekin vähä liikkumavara, joka tekoälyn toiminnalle jätetään, toimii milloin huvittaa. Viholliset jäävät välillä suu auki patsastelemaan.
Tätähän COD toisaalta on. Kun ollaan jo viidennessä osassa, on kai ajanhukkaa valittaa. Ääriskriptatun korkkariräiskinnän ystävät saavat tästäkin vuosittaisen putkijuoksuannoksensa. Ja yksinpelin lyhyen keston ajan viihdettä riittää kriittisimmällekin. Hienot lopputehtävät jättävät kerrankin hyvän jälkimaun.
Vaan löytyy uutta purnattavaakin. Meno oli vanhoissa COD:eissa veretöntä ja kirkasotsaista. Nyt mennään ryminällä toiseen ääripäähän. Kranaatit repivät raajoja, luut ja suolet pursuavat ja viholliselle ei anneta armoa kertaakaan, ei edes silloin, kun niiden kädet ovat pystyssä. Alusta lähtien on selvää, että ei haluta vain esitellä sodan kauheuksia, vaan viedään meininki mehustelun ja primitiivitunteiden puolelle. Suunta on sama, mihin Hollywoodissa on suunnattu viime vuosina.
Tiedostaville tuomaille meno voi olla liikaa, mutta vastenmielistä tai ei, överiksi vetäminen tuntuu tyhmältä. Minuutin välein koko matkan Stalingradista Berliiniin kostofantasioita huuteleva kessu on alkuviehätyksen jälkeen lähinnä naurettava, vaikka Gary Oldman paneekin äänityskopissa parastaan. Jenkkikessun komennot tylyttää Kiefer ”Damnit!” Sutherland.
Yksinpelikampanjan pystyy pelaamaan kaverin kanssa co-op-pelinä, jolloin yhteistoiminta tuo putken nuohoamiseen lisäintoa. Hölmösti samalla koneella pelatessa koko kuvaruutualaa ei saa pelikäyttöön, vaan sitä rajoittavat pikkuruiset räppänät ja leveät mustat kehykset. Cosplay-peliä ei myöskään saa tallennettua, ja kentät joutuu avaamaan yksinpelissä, joten tiimipeli tuntuu raakileelta.
Co-op-mahdollisuuden lisäksi yksinpeli kannattaa läpäistä myös siksi, että se avaa hulvattoman nazi zombies -survival-räiskinnän. Hitaasti laahustavat zombit pyrkivät sisään teljetyistä ovista ja ikkunoista aidossa Night of the Living Dead -hengessä. Tapoista saa valuuttaa, jolla voi ostaa parempia aseita, edetä talossa ja korjata rikkoutuneita barrikadeja. Jossain vaiheessa taidot loppuvat ja paniikki iskee.
Koiruuksia netissä
Moninpeli on lähes suora kopio COD4:stä, mikä ei todellakaan ole moite. Yksinpelissä paluu toiseen maailmansotaan on takapakkia, mutta nettipelissä se antaa mahdollisuuden pelata edellisosan erinomaista nettipeliä uusissa ympäristöissä ja uusin asein.
COD5 on Counter-Striken jälkeläinen eli ajoneuvoja ei ole, pelaajamäärät ovat maltillisia ja kartat pieniä tai keskikokoisia. Taistelut ovat intensiivisiä, ja elinajanodote respawnista seuraavaan ei ole pitkä. Erilaisia pelimuotoja on paljon. Tekniikkapuolikin on kunnossa, lagi ei vaivaa ja pelaaminen on kaikin puolin sujuvaa.
Supersotilaastaan voi tehdä omaan pelityyliin sopivan valitsemalla sopivat aseet, kranaatit ja perksit eli ominaisuudet, joilla saa parannettua aseita ja sotilaan muita kykyjä. Perksit ovat hieman liikaakin COD4:stä kopioituja: toisen maailmansodan aseiden äänenvaimentimet olisi esimerkiksi voinut jättää väliin.
Kaikki pelimuodot, aseet ja perksit eivät ole heti käytössä, vaan vaativat taisteluissa ansaitun sotilasarvon. Peliajan karttuminen nostaa arvoa, mutta kaikista nopeimmin sitä nostaa hyvin pelaaminen. Pelaaminen alkaa yksinkertaisena team deathmatchina kolmella perushahmolla. Pian saa avattua uusia pelimuotoja ja pääsee rakentamaan omaa hahmoaan. Parempien aseiden ja perksien ansaitsemisessa riittää tekemistä pitkäksi aikaa. Palkinnoissa ja sotilasarvon kohoamisessa piilee se jokin, jonka ansiosta moni nielaisee turskasyötin koukkuineen päivineen.
Kun taistelussa saa tappoputken päälle, voi kutsua tiedustelulentokoneen paljastamaan vihollisten sijainnin, tykistökeskityksen jauhamaan ne jauhelihaksi tai sotakoirat sekä paljastamaan että jauhamaan. Hurtat ovat periaatteessa hauska lisä, mutta käytännössä enemmän rasite, sillä ne viihtyvät kentällä liian pitkään ja kohde joutuu olemaan puruluuna turhan kauan.
Tarkat konepistoolit hallitsevat ainakin nettipelin alkutaipaleella taistelutannerta. Toivottavasti ne tasapainotetaan samalle viivalle muiden tuliluikkujen kanssa, ettei toisen maailmansodan räiske mene pelkäksi sarjatuleksi.
Sodassa kenelläkään ei ole hauskaa yksin. Moninpeli on Call of Duty 5:n parasta antia ja se on paras syy pelin ostamiselle. Yksinpeli on mukana tuleva pätevä sotasaalis.
90
