Kehitys pakottaa länkkäritkin nykyaikaan. Juarezin uudessa kutsussa John Wayne antautuu tiukkaan poskivalssiin Vic Mackeyn kanssa, mutta ei ihan Brokeback Mountainin hengessä.
Nyt muutenkin vähäisiä villin lännen pelejä on taas yksi vähemmän, sillä Call of Juarez muuttuu Call of Duty: Modern Cowboyksi. Kaupunkicowboyn riesana ei ole seriffi vaan korruptio, huumekartelli ja salaliitot.
Sota huumeita vastaan kiehahtaa yli, kun DEA:n toimistotalo pommitetaan maan tasalle Meksikon huumekartellin mahtikäskyllä. Rytäkästä kävelee ehjänä ulos vain Eddie Guerra, joka liittyy kartellin kaatamiseksi värvättyyn erikoisjoukkoon. Mukana myös Halle Berryn identtinen kaksoissisko, FBI-agentti Kimberly Evans sekä Call of Juarezin mahtisuvun tuorein vesa Ben McCall, pottunokalla ja pitkällä nahkatakilla varustettu Vic Mackey.
Fuck you, you fucking fuck
Käsikirjoitusosasto on Shieldinsä katsonut, sillä hahmot seilaavat lain molemmilla puolilla. Jokaisella on kytköksiä yltiöpahaan kartelliin, ja ne alleviivataan niin paksulla kerrontatussilla, etteivät jää tyhmemmiltäkään huomaamatta. Vaikka hahmoille yritetään kovasti rakentaa uskottavuutta likaisten taustojen kautta, yksiulotteiset karikatyyrit eivät vakuuta. Täysin ylivedetty ääninäyttely on viimeinen naula uskottavuuden arkkuun. McCall on kolmen murrosiän karaisema mörisijä, Guerra alleviivaa latinojuurensa feikkimurteella ja Evans on nalkuttava päällepäsmäri. Myös hahmojen dialogi ärsyttää, sillä pelin K18-lätkästä revitään kaikki riemu irti. Fuck, shit ja näiden lukuisat muunnokset ovat käsikirjoituksessa yhtä tärkeitä kuin pisteet ja pilkut.
Juonessa yritys on on hyvä mutta ylitsevuotava, kun kartellin touhusta paljastuu jatkuvasti yhä korkeammalle ulottuvia salaliittoja. Huumekartellin pysäyttäminen ilman taustalla toimivaa illuminatia olisi paljon uskottavampaa. Mutta hei, tärkeintähän on, että ikärajoitus mahdollistaa ruudulle digitaalisia silikonihinkkejä!
Hyvät, pahat ja rumat
Kartellin jäljille lähdetään kansallispuiston hamppupeltojen tuhopoltolla, mutta nopeasti toiminta ajautuu kaupunkiin. Preeria korvataan betoniviidakolla, ja Los Angelesin slummit, yökerhot ja parkkipaikat tulevat tutuiksi. Nyökkäyksenä pelin juurille matkan varrella seikkaillaan myös ajan raiskaamassa vanhan lännen siirtokunnassa, mutta painopiste on selvästi urbaanissa maisemasuunnittelussa.
Keltamaksaiset viholliset räiskivät yleensä matkan päästä ja vaatimaton piirtoetäisyys asettaa haasteita tulitaistelulle. Ikävän usein vihun suunta on pääteltävä filtterin takana piilottelevasta suuliekistä, sillä epäonnistunut sumennusefekti siirtää toisinaan rautatähtäimen sumuverhon väärälle puolelle. Tämä iskuryhmä totisesti hyötyisi silmälaseista. Tulikepit saa myös kumpaankin käteen, mutta rautatähtäin on silloin vain haave. Matkojen päästä ammuskelevat vihulaiset nauravat ja ompelevat lyijynapin silmien väliin, sillä lonkalta ei tässä pelissä osu kuin tuurilla.
Ramboilu päättyy yleensä puupalttooseen, joten roskisten takana lymyävät lökäpöksymiehet kannattaa niittää matalaksi kulman takaa kuikuillen. Niinpä ammuskelu on staattista, sillä vihutkin ymmärtävät pysyä suojassa. Tietokoneen ohjastamat tiimitoverit ovat toiminnan keskellä pelkkiä statisteja, jotka keskittyvät itsensä kehumiseen ja pelaajan arvosteluun. Koneaivot voi korvata ihmispelaajilla, sillä koko kampanja on pelattavissa yhteistyössä.
Kilpavarastelua
Leimallisinta uudelle Juarezille ei ole länkkäriteeman hylkääminen vaan tyhmät suunnitteluratkaisut, varsinkin hahmonkehitys. Hahmot keräävät kokemuspisteitä pöllimällä tavaraa, kuten vaikka baaritiskille unohtuneita lompakoita, mutta tavara pitää kääntää piilossa tiimitovereilta tai pisteet jäävät saamatta. Expaa saa myös tiimikavereiden käräyttämisestä. Varastelu ei ole pakollista, mutta kokemustasot laajentavat asevalikoimaa. Peruspyssyköilläkin pärjää pitkälle ja tehokkaampaa rautaa irtoaa mukaan vihollisraadoilta. Ominaisuus on lisätty tukemaan korruptiossa vellovien päähahmojen taustoja.
Varasteluexpaa irtoaa tehtävien salatavoitteista, joita jaetaan kännykällä. Toisinaan kapula pärähtää soimaan huonoon saumaan, ja nykyajalle tyypillisesti puheluun on pakko vastata. Kesken tulitaistelun etanan vauhdilla köpöttelevä puhelinpoliisi on helppo kohde, sillä puhelun aikana pyssylle ei riitä käsiä. Eikö valtio rahoita iskuryhmälle edes muutaman kympin hands free -laitteita? Toisinaan kapula pärähtää myös ajomatkan aikana. Lyhyet autoilupätkät ovat jo valmiiksi täyttä helvettiä, johon kännyköinti antaa viimeisen silauksen. Onneksi puhelin ei pirise autossa kuin muutaman kerran, muuten peli ja sitä pyörittävä konsoli makaisivat lyijypainon avittamana Merenkurkun pohjamudissa.
Kartta näyttää reittipisteet keltaisina pollukoina. Katukarttaa ei ole, joten mutkista tietää vasta silloin, kun ne osuvat kohdalle. Niinpä ajo-osuudet ovat ärsyttävyyden multihuipentumia, joissa oikea reitti on opeteltava yrityksen ja erehdyksen kautta. Onneksi ne ovat sentään melko lyhyitä rykäisyjä.
No country for old men
Pelisarja kadottaa tehokkaasti identiteettinsä hylkäämällä länkkäriteeman, sillä pölyisen preerian vaihtuessa Losin tusinakortteleihin nuori Juarez degeneroituu keskinkertaiseksi perusräimeeksi. Käsikirjoitus on Shield-vaikutteilla kyllästettyä soopaa, josta puuttuu uskottavuus. Sääli, sillä Shieldin pahat kytät -tematiikasta saisi tiristettyä vaikka kuinka mainion kortteliräiskinnän. Myös ärsyttävät suunnitteluratkaisut ja vaivoin lasinsiruissa kierimisen voittava autoilu houkuttelevat Ankeuttajat paikalle. Jotta sanoisin edes jotain kaunista, niin kuoren piileskelevä pyssyttely on paikoin ihan toimivaakin hupia.
Spagettiwestern ei maistu purkista kaadetun tacokastikkeen kanssa. Leirinuotiolla hehkutettua, suuussa sulavan kypsää lehmipoikachiliä tulee ikävä.
72
