Vanhojen 2D-mätkintöjen huippuhetkien nakkaaminen yhteen ja samaan peliin kuulostaa käyvältä idealta noin kaksi sekuntia. Kolmen minuutin pelaamisen jälkeen ihmettelee, miksi ihmeessä moinen vaiva on nähty.

Capcom Fighting Jam heittää alkuvalikkoon parisenkymmentä taistelulajien taitajaa Capcomin klassisesta arkistokaapista. Street Fighterit ovat yliedustettuina, sillä mukana on porukkaa niin Street Fighter II:sta, III:sta kuin Zerosta/Alphasta. DarkStalkers tuo ruudulle vampyyrien värinää ja paketin kruunaavat mystisen Red Earthin hirmuliskot. Red Earth tunnetaan myös nimellä Warzard, jos se muistin sopukoiden penkomista helpottaa.

Muutama hassu taistelija per peli, taattu kaksi kuvaa sekunnissa -animaatio ja kolhon näköiset taistelijat lähinnä huvittavat. Jos vanhoja klassikkoja päivitetään nykyaikaan, eikö grafiikan tekijöille voisi antaa lupaa siistiä pahimmat kuvalliset kököt? Osa taustoista on nättejä, osa taas ei.

Kahdella hahmolla vuoronperään nujakointi ei oikein aukea, vaikka erikoisella hahmoparilla voi yrittää aiheuttaa kaverille päänvaivaa. Yksinpelinä touhua ei jaksa muutamaa minuuttia pidempään.

Vanhaa lämpöä

Capcom Fighting Jamin tapaisia vanhoja lämmityksiä ei ole tarkoitettu vakavissaan otettaviksi, ja jokainen 2D-mättöspesialisti tietää tasan tarkkaan, mitä odottaa. Fighting Jamin suurin ongelma on se, että tuhdimpiakin kokoelmapläjäyksiä on olemassa. Jos yhteen olisi koottu kaikki hahmot jokaisesta mukana olevasta pelistä, julkaisun perimmäisen tarkoituksen voisi jotenkin ymmärtää.

Ainoaksi hauskaksi ja huomionarvoiseksi anekdootiksi jää lopulta se, että Capcom jaksaa edelleen tehdä 2D-pelejä perinteisellä spritegrafiikalla. Nostalgiatrippinä Fighting Jam on ihan hauska!

Viisainta tällaiset pelit olisi julkaista vaikkapa N-Gagelle tai jollekin muulle pelikännykälle.