Laiva on lastattu mursuilla

Nostalgian merellä, muistojen sumun peitossa, purjehtii ylväs lentotukialus. Kestääkö se nykyisyyden päivänvaloa?

Menneisyyden pelihaamujen manaaminen takaisin elävien maailmaan ei ole huono idea, silla hyvä idea kannattaa aina kierrättää. Ja Carrier Command oli hyvä idea, ainakin Amigan vuonna 1988.

Kahdenkymmenen kolmen vuoden jälkeen olen taas supertukialuksen iloinen kippari. Laivani on lastattu neljällä Walrus-maa-ajoneuvolla ja neljällä Manta VTOL -lentovehkeellä. Vastassa on vihollisen tukialus, joka jossain vaiheessa pitäisi upottaa.

Sitä ennen purjehdin pitkin saaristoa, murskaan vihollissaarten puolustuksen, hakkeroin (tai tuhoan) komentokeskuksen, jonka jälkeen saari on omassa käytössäni. Se voi olla linnake, resursseja tuottava kaivossaari tai tehdassaari, joka rakentaa uusia Walruksia ja Mantoja, niiden varustemoduuleja ja tukialukselle polttoainetta.

Carrier Commandin yhdistelmä kevyttä strategiaa ja puolisimumaista taistelua maa- ja ilma-ajoneuvoilla oli aikoinaan hieno yhdistelmä. Toteutukseltaan alkuperäinen Carrier Command ei luonnollisestikaan ole kestänyt aikaa ei sitten yhtään, ja pelinäkin se on jo turhan yksinkertainen. Monoliitin vuonna 2001 idea jalostettiin peliksi Antaeus Rising: Hostile Waters, ja pirun hyvin jalostettiinkin. Peli ilmestyi juuri GOGin valikoimiin.

Siinä missä Hostile Waters panee ideaakin uusiksi, Bohemian Carrier Command on uskollinen originaalivisiolle. Se lisää siihen vähän tavaraa ja juonellisen kampanjan plus tietysti hyvän näköisen grafiikan Arma 3:n tyyliin.

 

Vesi loppu, nyt on hoppu

Yleisenä asetelmana United Earth Coalition Confederate on hävinnyt taistelun Maan vähästä puhtaasta vedestä ja vetäytyy Tauruksen siirtokuntaan. Ilkeät Asian Pacific Alliancen joukot seuraavat perässä. Juoni liittyy aika heikosti itse peliin.

Harvoin näkee pelin alkavan niin väärin kuin Carrier Commandin kampanjan. Aluksi se on tosihuonoa räiskintää, jossa luutnantti Myrik puhuu englantia nuhaisella intonaatiolla ärsyttäen minulta aivot verille. Meno paranee, kun itse tukialus löytyy ja peli alkaa muistuttaa oikeaa Carrier Commandia.

Perusidea saarten valtailusta on ennallaan, vehkeitään voi ohjastaa suoraan tai käskyttää karttaruudulla. Uutta on lähinnä Walruksiin ja Mantoihin pultattava, paljon entistä laajempi lisälaitearsenaali. On uutta asetta, parempaa panssaria ja muuta teknologiaa, joka avautuu saari saarelta, kun vierailee vihun tutkimuslaitoksissa. Tottakai vihollinen on yleensä edellä teknologisessa kilpajuoksussa.

Jos ei kestä jatkuvaa alakynnessä olemista, voi pelata strategiamoodissa, jolloin juoni katoaa, mutta kaikki on auki alusta alkaen. Ratkaisu on huono. Kaikki heti mulle nyt tuhosi minun pelimotivaationi, koska leluja on heti liikaa. Ilman kampanjakokemusta ei edes tiedä, mitä ne tekevät.

Festina lente mutta ei liian lente

Vaikka maassa möngitään ja ilmassa kanssa, taistelusta puuttuu meno sekä lento. Carrier Command tähtää toimintapeliksi yksinkertaisella taistelulla, jossa maaston hyödyntämisen lisäksi ainoat taktiset elementit ovat aseen lämpötila ja ammuksien riittävyys. Rakas Bohemia, nyrkkisääntönä: jos pelissä on simppelit aseet ja tarkoitus vain nollata vastustajan hiparit, taistelun pitää olla nopeaa ja raivoisaa. Vasta kun monimutkaiset asejärjestelmät tekevät monimutkaista vahinkoa, voidaan sotia löysemmän, tarkemman kaavan mukaan.

Kömpelöhkön Mantan lentämisessä ulkoistin homman tietokoneelle ja käskytin sitä kartalla, ilmassa kun ei tipu ojaan tai jumita maastoon. Kuusipyöräinen Walrus sai selvää suoritusbonusta kun ohjasin itse. Ärsyttävästi kameran liikerata on ahdistavan tiukka, ja taistelussa kannattaa jättää automaattitähtäys päälle, koska tummien maalien tuhoaminen tummaa taustaa vasten, ilman näkyvästi näytettyä osumista, ei ole kauhean hauskaa.

Armoa Arman tekijöille

Uus-Carrier ilmestyi jo muutama kuukausi sitten, mutta filosofiani mukaan viivytin arvostelua, sillä Carrier Commandin uskomattoman kehno reitinhaku käytännössä upotti koko pelin. Kaikki hyvät puolet hävisivät punahehkuiseen vihaan, kun omat Walrukset jumittivat maastoon, tippuivat ojaan tai muuten vain ajoivat kuin idiootit kolmen promillen kaasuissa.

Kauan odotettu päivitys nostaa reitinhaun ”katastrofaalisesta” ”minimikelvolliseksi”. Aina välillä palikat edelleen hukkuvat, mutta enimmäkseen homma hoituu jollain tavalla.  Mantoja tai Walruksia tosin kannattaa itse paapoa ja hoivata, sillä yllättävissä tilanteissa niillä on ikävä tapa tuhoutua, ja uusien rakentaminen ja huolto-aluksen odottelu kestää kauan.

Erilainen odottelu ja hitaus on muutenkin liian suuri osa peliä. Jos Walrukset ja Mantat saisivat paremmat moottorit, jo se varmasti auttaisi merkittävästi. Tässä letargisemmassakin kunnossa pelaaminen maistuu aina aikansa, kunnes odottelu ja nysvääminen iskevät kapulan rattaisiin.

Pelin yhteisöllä on melkoinen lapsenusko siihen että modaamalla peli saadaan iskuun, ja osittain he voivat olla oikeassakin. Carrierista kieltämättä jää fiilis, että palaset ovat paikallaan, mutta niiden säädöt ovat päin prinkkalaa. Carrier Command on pohjimmiltaan ihan hyvä, mutta siitä puuttuu se varsinainen koukuttava ainesosa.

Luulen, että sen lisääminen ei ihan vain modaamalla onnistukaan.

 

Nnirvi