Ensihetki Harmony of Despairin parissa hämmentää. Melodramaattisen nimen takaa ei löydy metroidvaniaa, ei edes perinteistä toimintaloikkaa NES-versioiden hengessä. Koko linna on vihollisineen alusta asti näkyvissä ja oikean matkareitin optimointi elinehto. Mukana on myös moninpeli viiden muun vampyyrinmetsästäjän kanssa.
Juonellisen läpipeluun tai tutkimusmatkailun sijaan uusimman Castlevanian pointti on oman hahmon kilpavarustelu. Kenttiä juostaan läpi yhä uudestaan paremman lootin toivossa, joten jos kaman hamstraus ei sytytä, ei sitä tee uusiovaniakaan. Tylsästi hirviöiden kuutioimisesta ei tällä kertaa jaeta kokemuspisteitä. Rivihirviöt mielummin ohittaa kuin jää taistelemaan, sillä parhaat varusteet löytyvät muualta.
Kentät on suunniteltu moninpelin ehdoilla siten, että linnan toisessa päässä vedetty vipu avaa etenemisreitin jossain muualla ja niin edespäin. Tämä tekee yksinpelistä puuduttavaa, kun samoja käytäviä voi joutua ramppaamaan edes takaisin. Kuolema vieläpä palauttaa tason alkuun, jolloin menettää pahimmillaan puoli tuntia peliaikaa. Moninpelissä toverit voivat sentään herättää toisiaan henkiin.
Idea Castlevanian ja roinankeräyspelin yhdistämisestä ei ole hassumpi, se vain on toteutettu kovin puolivillaisesti. Grafiikka on kierrätetty käsikonsolivanioista, eikä ole edukseen isolla ruudulla. Rasittava goottirokki jää kauas sarjan standardeista, samoin tunnottomat kontrollit. Pelin koko kattaus on myös nopeasti ahmittu. Kenttiä ja vihollistyyppejä on yksinkertaisesti liian vähän ja se vähäkään ei tuoreudella loista.
Jotenkin Harmony of Desparista jää sellainen kuva, että Konami halusi testata uudenlaista konseptia ja tuotti pelin nopeasti ja halvalla nähdäkseen, tarttuvatko fanit koukkuun. Mitäänsanomattoman ja ihan ok:n rajamailla leijailevaa lopputulosta kehtaa suositella vain pahimmille linnavaanijoille.
Loppuun kunniamaininta hirveimmästä latausruudusta ikinä. Kirjansivut vilisevät vieläkin silmissäni.
70
