Kun vampyyrien kuningas ihailee Kratosta, hän kätevästi imee siitä pari litraa vaikutteita.
Parasta ennakkoluuloissa on niiden osoittautuminen vääräksi. Uudet Castlevaniat saavat retroseksuaalinkin lämpenemään: ehkä 3D ei olekaan pelkkä muoti-ilmiö, josta pian palataan sivusta kuvattuun pikseligrafiikkaan!
Kollegan kannustuksesta huolimatta (Pelit 1/2011, 88 pistettä) jätin ensimmäisen Lords of Shadow’n keräämään hämähäkinseittiä konsolikryptani pelihyllyyn. Kun Lords of Shadow 2:ssa sarjan tapahtumat siirtyvät 2000-luvulle, skeptikko päätti nöyrtyä ja vaihtaa itsekin vuosituhatta.
Gabriel Belmont on Dracula, keskiaikainen vampyyriruhtinas. Mahtipontisen intron jälkeen Dracula herää vuosisatojen jälkeen elämänsä kanuunaan, ja rääsyihin kääriytynyt yön ruhtinas on vain kalpea varjo entisestään. Tasoittavaa ei onneksi tarvitse etsiä hyväsuonista verenluovuttajaa kauempaa. Vielä kun muistaisi mihin kaikki tavarat jäivät!
Ylävartalo paljaana ja punainen viitta hulmuten Dracula on nykyajassa kotonaan kuin larppaaja lähijunassa!
Saatana saapuu Moskovaan
Juoni ei ansaitse palstatilaa. Draculaa suurempi saatana on vain Saatana itse. Vanhan vihtahousun kätyrit ovat suuryritysten johtajia, nokkela idea, josta ei kuitenkaan saada mitään irti. Tarinassa keskeisellä sijalla ovat sen sijaan Gabrielin menneisyyteen liittyvät näyt.
Kovin tunnistettavaa nykyaika ei ole, se on enemmänkin teknoa ja goottia eli aika gothamcityä. Suurkaupunki on kaavoitettu Draculan vanhan linnan raunioiden päälle, joten tämän kaupungin keskustaan tekevät paluuta ihan muut kuin lapsiperheet.
Nykyajan rinnalla noin puolet kentistä sijaitsee menneisyydessä Draculan linnassa, sekä aikakautta että kaupunginosaa vaihdetaan kuin paitaa. Ruudulle ei marssiteta mitään God of Wareihin ja Kreikan mytologiaan verrattavaa, ja vaikka osa ympäristöistä on tunnelmallisia, osa on tehty vasurilla, ja riviviholliset ovat kautta linjan rumasta kliseegeneraattorista.
Dracula lyö veriruoskallaan kuin Kratos ikään. Myös kakkos- ja kolmosaseet, energiaa imevä miekka ja suojat murskaavat voimahanskat, ovat silkkaa sodanjumalaa. Hyökkäykset on jaettu yhteen viholliseen keskittyviin hyökkäyksiin ja isompaa joukkoa kurmottaviin hyökkäyksiin. Vihollisten vastahyökkäysten alta paetaan nopealla väistöllä.
Taistelu on sujuvaa ja taistelujärjestelmä helposti sisäistettävissä. Tilanne pysyy hallinnassa joukkokohtauksissakin ja virheistä on helppo oppia. Kameraa voi pyöritellä vapaasti. Kiitoksen ansaitsee se pieni yksityiskohta, että väistöt pitää suorittaa oikeaan suuntaan eikä pelkkä väistö ilman suunnan miettimistä ole mikään vapaudu vankilasta -kortti.
Tapoista saa kokemuspisteitä, joilla voi ostaa aseille uusia liikkeitä. Sen jälkeen tuon kyvyn käyttäminen nostaa kyvyn omaa kokemusmittaria. Kun mittari täyttyy, voi sillä nostaa aseen yleistä tehokkuutta. Paria hyökkäystä toistamalla aseiden teho ei siis juurikaan kasva, mikä kannustaa käyttämään koko liikevalikoimaa. Taisteluista tulee näin puolipakolla monipuolisempia.
Vampyyrin veri ei vapise
God of Wareista Castlevanian erottaa etenemisen vapaus. Nuoli kertoo aina minne mennä, mutta nurkkiakin riittää nuohottavaksi.
Perinteisen Castlevania-mallin mukaan uudet kyvyt avaavat uusia alueita ja aarrekätköjä jo läpäistyille alueille. Esimerkiksi kyky muuttua usvapilveksi mahdollistaa kalterioven läpi livahtamisen ja kasvattamalla siivet voi hypätä aiemmin saavuttamattomalle kielekkeelle. Vesiputous jäätyy jäätaialla ja sitten ei kuin kiipeämään. Jos nämä kuulostivat kymmenen kertaa nähdyiltä tempuilta, sitä ne ovatkin.
Kykyjä ei myöskään voi käyttää kuin tarkkaan määrätyissä paikoissa. Usva ei esimerkiksi voi mennä läpi kuin pelikehittäjän määrittämistä kaltereista, vaikka rako kaltereiden välissä varmasti riittäisi muuallakin. Pelaajan aliarvioinnista huolimatta puuhastelu tuo mukavaa hengähdystaukoa taistelujen tiimellykseen.
Jäin jumiin pari kertaa, mutta en ota sitä omaan piikkiini kuin osittain. Kun peli esimerkiksi merkitsee selvästi kohteet, joihin voi tarttua tai hypätä, on ongelma, jos se merkkaus jostain puuttuu.
Palkintona tutkimusmatkailusta ja alueiden uudelleenpeluusta on perinteinen ”kerää viisi kristallia kohottaaksesi taikavoimia” -rumba. Se on riittävän palkitsevaa, ja jos aarteita ei löydykään, huoneiden uudelleen tyhjentämisestä jää aina käsiin vähintään kokemuspisteitä. Juoksuttamiselle allerginen voi saada Castlevaniasta näppylöitä, mutta minun kasvojani se ei saanut kukkimaan.
Taisteluiden vaikeustaso on pääosin kohdallaan. Vihollisista tulee seikkailun edetessä kestävämpiä. Niin pitääkin, mutta vihollisten paksumpi nahka myös hidastaa alueiden uudelleentutkimista. Myös vihollisilta energiaa varastava miekka on osin ongelmallinen. Se tuo taisteluun lisää vaihtoehtoja ja pelastaa pulasta, mutta vesittää usein myös haasteen.
Notkea rotta
Irralliset hiiviskelyosuudet ovat tasalaatuisen pelin tyylirikko. Huomaamattomaksi rotaksi muuttuminen ja vihollisten mielen valtaaminen on ajatuksena hauska, mutta todellisuudessa etenemisen keskeyttävät hiiviskelyosuudet ovat yksinkertaisia ja raivostuttavia. Ratkaisu ei ole aina selvä ja virheestä seuraa kuolema, kun järkälemäinen vartija pistää Draculan halki, poikki ja pinoon. Se ei ole yön kuninkaan arvolle sopivaa!
Castlevaniaa on helppo nälviä monesta asiasta. Se ei ole omaperäinen ja se on paikoin tosi ärsyttävä. Mutta lainatuilla ideoilla pääsee pitkälle, kun kopioi oikeita asioita. Castlevania on kilpailijoidensa kalmankalpea kopio, mutta viihdyttävä sellainen. Ja onhan se sentään Castlevania on toimintaseikkailu, ei vain pelkkä putkessa etenevä toimintapeli.
Kun pelirintamalla on hiljaista kuin Draculan haudassa, isäntä itse järjestää sopivaa ohjelmaa.
MercurySteam/Konami
Arvosteltu: PC
Saatavilla: Xbox 360, PS3
Versio: arvostelu
Monipeli: ei
Ikäraja: 18
80
