Taistelupainotteisen Castlevania-tasoloikkaseikkailusarjan loisteliain hetki nähtiin, kun Symphony of the Night ilmestyi PlayStationille kymmenen vuotta sitten. Siitä eteenpäin kaikki on ollut vain saman menestyskaavan lypsämistä. Xbox 360:n Yön sinfonia noudattaa alkuperäisversiota tarkkaan: tilanne tallennetaan virtuaaliselle PSOne-muistikortille.
Castlevanian armoton imu pohjautuu kiinnostavaan rakenteeseen. Draculan valtavassa linnassa on kahmalokaupalla kutkuttavia paikkoja, joita pääsee tutkimaan vasta myöhemmin aktivoituvilla vampyyrikyvyillä tai avainesineillä. Kattava kartta helpottaa luoksepääsemättömien loukkojen muistamista merkittävästi.
Riuska Alucard lahtaa monsterilaumoja kättä pidemmällä, heittoaseilla ja loitsuilla. Tusinahirviön liiskaaminen ei juuri päätä vaivaa: yhdestä kolmeen mätkäisyä ja otus possahtaa pois. Loputon hirviökaarti paikkaa heikkoa kestävyyttä ja suoraviivaista asennetta erilaisten olentojen hurjalla määrällä.
Homman juju piilee siinä, kuinka kauan puolivamppi selviää ilman osumia. Turvapaikkojen välimatkat ovat pitkiä, joten huolimattomuus kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Tallennus onnistuu vain erityisissä arkkuhuoneissa, joiden sijainti on ennen kartoitusta arvoitus. Tutkimusmatkoihin tulee kummasti panosta ja puristusta, kun hengissä selviäminen ei olekaan varmaa.
Yksi osuma ei sankaria tapa, mutta kymmenen niittiä saattaa sen jo tehdä. Osuman sivuvaikutukset ovat usein itse vahinkoa kiusallisempia: Alucard jäykistyy ja lennähtää taaksepäin. Korkeissa torneissa sössimistä kannattaa välttää viimeiseen asti.
Addiktiota ylläpidetään runsailla roolipelielementeillä: kokemuspisteitä ja -tasoja, kykyjä ja älyttömästi erilaisia esineitä, jotka rukkaavat Alucardin ominaisuuksia. Ase, viitta ja kilpi muuttavat numerotiedon ohella sankarin ulkonäköä.
Maisemat ja otukset piirretään mehevän tylyllä asenteella. Hirviöt ovat hirvittäviä eivätkä pinkkejä my little ponyja. Grafiikan joustavasta zoomailusta huolimatta ruudun ylä- ja alareunaan jää mustat palkit. Mahtavan sinfoniatyylisen taustamusiikin vastapainoksi ääninäyttely on niin surkeaa, että se on jo hauskaa.
Symphony of the Night on paras Castlevania, siitä ei ole epäilystäkään. Aika ei ole himmentänyt Yön sinfoniaa lainkaan – peli oli jo ilmestyessään viehättävän vanhanaikaisen näköinen.
90
