Final Fantasy -maailmankaikkeuteen sijoitettu Mario Kart -klooni kuulostaa vallan vinkeältä idealta. Hahmot ovat useimmille tuttuja ja lisäksi Squaresoft on tunnettu hyvistä peleistään _ olipa lajityyppi mikä tahansa.
Tällä kertaa ei kaikki kuitenkaan mene aivan putkeen. Chocobo Racing on suunnattu liiaksi lapsille eikä niinkään lapsenmielisille.
Persoonallisinta Chocobo Racingissä on sen erikoinen juonellinen yksinpeli. Aluksi radalla ei ole vastustajia ollenkaan, mutta hauskasti toteutetun satukirjan sivujen kääntäminen ja luku luvulta eteneminen tuo radalle monenmoista vipeltäjää. Jos vastaan tulee vaikkapa hirviö, sen kimppuun ei hyökätä vaan paremmuus ratkaistaan haastamalla se kaksintaisteluun kilparadalla. Voitto vie tietenkin tarinaa eteenpäin.
Viestikapulaa
Muitakin pelivaihtoehtoja on mukana. Cup-kisaan pelaaja valitsee ensin haluamansa hahmon ja sille mieluisan erikoisominaisuuden ja lopuksi neljä sopivaksi katsomaansa rataa. Cupin voitto tuo kunniaa, mutta peli ei palkitse pelaajaa muutoin eikä lajityyppiin oleellisesti kuuluvia herkullisia bonuksia viljellä. Aika-ajoa voi harrastaa haamuautoa vastaan ja valittavana on myös maakuntaviestin tunnelmiin vievä muunnelma, jossa pelaaja porhaltaa valitsemillaan hahmoilla kierroksen pari kullakin. Virtuaaliviestikapulaa vaihdetaan kalkkiviivalla.
Jaetun ruudun kaksinpeli luonnistuu ja ruutu rullaa ihan kelvosti. Erikoisuutena kummankin auton kontrollit voi halutessaan luovuttaa tietokoneelle. Kyseisen vaihtoehdon merkitys jää tyystin valaistumatta. Ehkäpä Square on halunnut ottaa huomioon laiskimmatkin? Tai sitten peli on tarkoitettu 3_4-vuotiaille, joilla peli-iloon riittää väärinpäin kädessä oleva ohjain ja se, että kuvaruudulla tapahtuu edes jotakin liikkeeksi tunnistettavaa.
Minne katosi luova hulluus?
Kuvallisesti peli on kelvollinen, muttei loistelias. Ajotuntuma on peliin sopiva, mutta todella suoraviivainen. Pieni hienostuneisuus ei todellakaan olisi tehnyt pahaa. Radat ovat sentään vaihtelevia, mutta jäävät kauas Mario Kartin ja etenkin vuosien takaisen Motor Toon Grand Prix'n luovasta hulluudesta.
Pelattavuutta nakertavat tietokoneautojen armotta niskaan heittämät menoa hidastavat lisukkeet. Ne iskevät pahimmillaan kuin salama kirkkaalta taivaalta _ sanan varsinaisessa merkityksessä. Pelaajaparka ei ehdi reagoida niihin mitenkään väistämisestä puhumattakaan. Ylväs johto voi kääntyä hetkessä sadatteluksi. Radalta mukaan tarttuvia kykyjä voi nakata kanssakisaajienkin niskaan, mutta järin suurta tyydytystä kiusauskyvyt eivät jostain syystä tuota. Etenkin yksinpelissä tulee helposti tyydyttyä pelkkään lisävauhdin aktivointiin. Nitroboosti säännöllisin väliajoin helpottaa etenemistä eniten.
Tenavatesti
Kokeneen, mariokarttinsa kymmeneen kertaan pelanneen veteraanin Chocobo Racing jättää _ jos ei kylmäksi, niin ainakin koleaksi. Toisaalta Squaresoftin puolustukseksi on todettava, että peli on ilmiselvästi suunnattu ensimmäistä ajopeliään pelaavalle naatille. Niinpä oli syytä järjestää niin sanottu tenavatesti, ääriolosuhteiden koe, joka armotta erottaa jyvät akanoista ja pastillit papanoista.
Testissä peliuransa alkutaipaleella olevalle tenavalle lykättiin peliohjain kouraan. Alkuinnostus oli kohtuullinen, hauska grafiikka ja hupaisat hahmot herättivät innostuksen kihinää. Viiden minuutin rallatuksen jälkeen koehenkilömme yllättäen vaati kuitenkin painokkaasti jo seuraavaa peliä. Kyseiseen vaatimukseen on suostuttava, muuten alkaa karmiva kulmien kurtistus, hillitön hampaiden kiristys ja mikä pahinta, kerrassaan kipeä korvia viiltävä kitinä.
Testissä seurasi pikainen pelikoneen vaihto ja kokeiluvuoroon valittiin Chocobo Racingin esikuvan Mario Kartin tuorein Nintendo 64 -päivitys. Viiden tunnin hysteerisen, innokkaan ja keskittyneen pelisession jälkeen peliohjain oli hitsautunut naatin kouran niin tiukasti, että sen irrottamiseen tarvittiin poliisi, palokunta ja puoli valtakuntaa.
Suupieli virneessä _ kaikesta huolimatta
Tenavatestin tulos oli siis tyly, kohdeyleisön edustaja ei juuri lämmennyt Chocobo Racingistä. Silti pelissä on jotakin, joka panee suupielen virneeseen. Satukirjaosio on ideana hauska. Vaikka kyseessä ei ole mikään suuren suuri lukukokemus, satukirjan tavaaminen saa väkisinkin hyvälle tuulelle. Lisäksi pelin äänimaailma on kerrassaan hellyttävä. Se tuo mieleen pikemminkin söpötasohyppelyn tai japanilaisen roolipelin kuin ajopelin, ja se istuu peliin mallikkaasti. Musiikki on hauskaa Final Fantasy -tapailua, joka sekin tuo peliin oman värinsä ja tunnelmansa.
Yrityksestä huolimatta Chocobo Racing on missattu tilaisuus, huonosti hyväksi käytetty megalisenssi. Ja pelin on sentään tehnyt yksi kaikkien aikojen hyvämaineisimmista pelitaloista. Toisaalta asiallisen ajopelin tekeminen on tunnetusti yllättävän haasteellista, mistä ovat todisteena lukuisat keskivertokaahaukset. Toivottavasti autourheilu sujuu Amerikan sankareilta Crash-pussirotalta ja kumppaneilta Japanin söpöeläimiä luontevammin. Lupaavalta vaikuttava Crash Bandicoot Racing kolkuttelee jo ovella.
68
