Chromehounds (Xbox 360) – Domo Arigato, Mr Roboto!

Vanhan sanonnan mukaan haukkuva koira ei pure. Kromikoirien taika sen sijaan puree, vaikka niitä vähän haukkuisikin.

Lapsena rakastin satelliittikanavilla taistelevia Transformers-robotteja melkein yhtä paljon kuin pientä punaista maantiepyörääni. Vaikka en enää leiki muotoaan muuttavilla Transformers-toimintanukeilla, epäsopiva rakkauteni elämää suurempiin antropomorfisiin sotakoneisiin on säilynyt. Syvimpiä tuntojani puhuttelevasti Chromehoundsissa astutaan tällaisen metallijättiläisen ohjaamoon. Chromehoundsissa on paljon rakastettavaa, mutta myös raastavia vastoinkäymisiä, joissa mitataan tunteiden syvyys.

Arvoisat lukijat, olemme metallitotuuden äärellä!

Metallivalheita

Chromehoundsissa eletään vaihtoehtoista maailmanhistoriaa, jonka käänteissä on koettu sellaisia jännittäviä tapahtumia kuin voimakkaiden auringonpurkausten aiheuttama maailmanlaajuinen anarkia, Baltian sota, Neuvostoliiton kahtiajakautuminen ja Yhdysvaltojen mahdin rapistuminen.

2000-luvulle tultaessa maailman huomio kiinnittyy Mustanmeren etelärannikolla sijaitsevalle Neroimuksen alueelle, jossa kolme vastikään itsenäistynyttä valtiota taistelee huomattavien luonnonvarojen hallinnasta. Osapuolet ovat Yhdysvaltojen tukema demokraattinen Tarakia, Neuvostoliitosta irtautunut kommunistidiktatuuri Morskoj ja ottomaanien perintöä vaaliva Sal Karin kuningaskunta. Pienet väkiluvut eivät ole este raivoisalle suursodalle, sillä valtioiden huomattavat armeijat on koottu ulkomaisista palkkasotureista. Palkkisten ykkösase on kromikoira, täysin modulaarinen taisteluajoneuvo, postmodernin sotatantereen kiistaton valtias.

Kromikoirat suunnitellaan itse, joten ne ovat kiireestä kantapäähän omistajansa näköisiä. Kahteen täysin identtiseen sotakoneeseen tuskin törmää. Pienimmät tiedustelutehtäviin tarkoitetut kromikoirat kiitävät ilmatyynyillä, raskaimmat jyräävät jykevien robottijalkojen tai telaketjujen varassa. Yhdessäkään kromikoirassa ei ole mitään ylimääräistä: liikeyksikkö alle, ohjaamo päälle, generaattori taakse ja tykit, ohjukset, omasuojajärjestelmät ja jäähdytyslevyt ympärille. Lopputulos näyttää ja käyttäytyy täsmälleen kuin osiensa summa. Kaunosielut voivat vielä personoida sotakoneensa (vaaleanpunaisella) maastokuvioinnilla, yksikkömerkeillä ja muilla pintakoristeilla.

Kromikoirien rakennuspalikoita voi kartuttaa itselleen joko yksinpelin tehtäviä suorittamalla tai törsäämällä moninpelistä ansaittavia palkintorahoja. Osien kautta peliin saadaan vahva keräilyaspekti, sillä kullakin valtiolla on omat rakennussarjansa. Sotakoneisiin sopivia komponentteja on kymmeniä, ellei satoja erilaisia, joten täydellistä kokoelmaa ei kerätä hetkessä. Ylimääräisenä haasteena harvinaisimpia prototyyppiosia ei voi edes ostaa suoraan, vaan ne on lotottava vuorokauden välein järjestettävistä Live-arvonnoista.

Peli jaottelee kromikoirat komponenttien ja rakenteen perusteella kuuteen peruskategoriaan: sotilaisiin (lähitaistelijoita), puolustajiin (raskaita), tiedustelijoihin (vikkeliä), tykistöön (epäsuoraa tulta), tarkk’ampujiin (kirurgista tarkkuutta) ja komentajiin. Jako on lähinnä nimellinen, sillä vain komentajan roolia voi pitää tosiasiallisesti pelaamista rajoittavana. Raskaalla anturipaketilla varustettu komentaja pystyy hyödyntämään taistelukentän tutkaverkostoa ja kykenee ainoana yksikkönä erottamaan omat tutkakontaktit vihollisista – muutenhan ne näkyisivät vain harmaina pisteinä. Vaikka komentajaksi rakennetun kromikoiran voi myös aseistaa, sen on viisaampi pysyä pois etulinjasta.

Neroimuksen leimaus

Seikkaperäinen ja luovia ratkaisuja suosiva suunnitteluosuus on Chromehoundsin ehdoton ykkösvaltti. Valitettavasti muilta osin peli kärsii vähemmän inspiroituneesta pelisuunnittelusta, kuten susihuonosta yksinpelistä.

Sanon sen nyt suoraan: älkää ostako Chromehoundsia yksinpeliksi. Yksinpeliä voi suositella vain ihmiselle, joka nauttii mielenkiinnottomista perustason tehtävistä, sekavasti ilmaistuista tavoitteista ja haukotuttavan huonosta tarinankerronnasta. Itse siirryin alkujärkytyksen jälkeen suoraan Chromehoundsin moninpeliin, enkä palannut yksinpelin piinan pariin kuin vasta viikkoja myöhemmin. Käytännössä ainoa syy pelata yksinpeliä ovat ilmaiset komponentit, vaikka nekään eivät tunnu vaivan arvoiselta.

Kromikoirat paljastavat todelliset karvansa moninpelissä. Xbox Livessä vuorokauden ympäri pyörivä Neroimuksen sota on rosoisuudestaan huolimatta silkkaa teräsbetonia.

Pariinkymmeneen alueeseen jaettu Neroimuksen alue valloitetaan provinssi kerrallaan Sal Karin, Tarakian tai Morskoj’n riveissä. Jos pääkaupunki tulee jyrätyksi, koko valtio lankeaa valloittajansa ikeeseen. Tällöin murskatun maan palkkasoturit voivat jatkaa taistelua pääkaupungissa kahakoivana vastarintaliikkeenä tai vaihtaa maisemaa leveämmän pöydän ääreen. Jos ja kun jokin kolmesta osapuolesta onnistuu jyräämään molempien vihollistensa pääkaupungit, sota päättyy ja voittajat palkitaan mitaleilla. Seremonioiden jälkeen tilanne resetoidaan ja taistelu alkaa alusta.

Moninpelisodan kesto vaihtelee villisti. Nopeimmillaan Neroimuksen seutu on pantu pakettiin alle vuorokaudessa, pitkittyneimmillään samaa sotaa on jatkettu viikkoja. Ilmiö selittyy kai sillä, ettei peli säätele pelaajien jakaantumista eri valtioiden leireihin. Yhden puolen menestys vetää tiettyä pelaajamateriaalia magneetin lailla puoleensa, mikä johtaa helposti voimasuhteiden vinksahtamiseen pitkäksi aikaa.

Koska samassa sodassa on mukana koko Xbox Liven Chromehoundsia pelaava yleisö, on syytä ymmärtää, ettei omalla tai edes oman joukkueen panoksella voi olla kovin suurta vaikutusta tapahtumien kulkuun. Yksittäisen provinssin kohtalo ratkeaa kymmenien tai jopa satojen samaan aikaan käytävien moninpelitaisteluiden lopputuloksena. Vaikka on tärkeä kantaa oma kortensa kekoon, on selvää, että Neroimuksen sodassa yksilö on vain pieni ratas suuressa sotakoneessa.

Harmillisesti Neroimuksen sotaan osallistuminen on tehty kovin vaikeaksi. Ensimmäinen este on hallinnollinen: sotimaan ei pääse, ellei pelaaja kuulu palkkasoturiyksikköön (lue: klaaniin). Kunnollisen yksikön löytäminen on vaivalloista eikä yksiköille asetettu parinkymmenen pelaajan kokorajoitus helpota mukaan pääsemistä. Vaihtoehtona on toki oman yksikön perustaminen, mutta sooloyksiköstä ei ole paljon iloa.

Kun tiimi on kasassa, seuraavaksi ongelmaksi muodostuu ihmisvastustajien harvinaisuus. Koska sotaa voi pelata myös tekoälyä vastaan, harvalla ryhmällä on malttia odottaa ”oikeiden” vastustajien ilmaantumista. Karkeasti arvioiden yhtä ihmisvastustajia vastaan pelattua varttitunnin ottelua kohden ehtii taistella kolme tai neljä kertaa tekoälyä vastaan. Vaikka tekoälyn taktiikoita ei voi kehua kovin omaperäisiksi, se antaa ihan hyvän vastuksen eikä sorru alhaisiin temppuihin, kuten tukikohdan salamajyräämiseen pikavoiton toivossa.

Vain ohjaamo puuttuu

Chromehoundsin grafiikka on tarkkaa ja funktionaalista. Parhaat yksityiskohdat on säästetty itse pääasiaan eli kromikoiriin. Pelin ympäristöt ovat sitä vastoin melko karun näköisiä, joskin myös usean neliökilometrin laajuisia. Horisontti piirtyy sääolosuhteiden salliessa kauas. Taistelunaikaiset graafiset tehosteet – räjähdykset, raketinheitinten savuvanat ja yötaisteluissa välähtelevät valojuovat – näyttävät uljailta. Vaikka Chromehoundsia kelpaisi muuten katsella myös tavallisella telkkarilla, peli kiusaa teräväpiirtovallankumouksen kelkasta pudonneita ärsyttävän pienellä kirjoituksella muutamissa tietoruuduissa.

Chromehounds on tähän asti voinut kuulostaa melko simulaattorimaiselta, mutta todellisuudessa sen pelaaminen on hämmentävän yksinkertaista. Suurimman osan ajasta tarvitsee vain liikkua, tähdätä ja ampua tilanteeseen sopivalla asejärjestelmällä. Yksinkertaiset kontrollit eivät silti muuta sitä, että ballistiset kaukolaukaukset vaativat taitoa ja harjaantunutta silmää. Pelitempo on muutenkin rauhallinen, sillä kromikoirat liikkuvat hitaasti ja tähtäävät tarkoituksellisen jähmeästi.

Vaikka hitaat liikkeet kuuluvat olennaisesti Chromehoundsin luonteeseen ja tasapainoon, kaikkein toimintaorientoituneimmille pelaajille tällainen patsastelu tuskin maittaa. Simunäkökulmasta on ikävää, että Chromehoundsissa ole ohjaamonäkymää. Se ei silti tarkoita, että robottirymistely olisi rajoitettu pelkästään kolmanteen persoonaan, sillä tarkimpiin laukauksiin on zoomattava asekamera, suomeksi sanottuna ensimmäisen persoonan kuvakulma. Myönnytyksistä huolimatta Chromehounds tasapainoilee melko vaivalloisesti arcaden ja syvällisen välimaastossa. Se ei välttämättä ole paras mahdollinen paikka tällaiselle pelille.

Heikon yksinpelin ja erinomaisuutta hipovan moninpelin takia Chromehoundsille on vaikea keksiä sopivaa arvosanaa. Vaivalloisuudestaan huolimatta suorastaan rakastin Xbox Liven moninpelikampanjaa ja unohduin Neroimuksen sodan syövereihin viikoiksi. Yksittäisten taisteluiden rajaaminen kuuteen pelaajaan per puoli tuntui aluksi vähän pettymykseltä, mutta hyvässä seurassa kuusikollakin pystyi taktikoimaan.

Kromikoirien tappelu jättää kaupunkiolosuhteissa jälkeensä kortteleittain raunioita. Kuin puolivahingossa syntyvä hävitys sävähdyttää kerta toisensa jälkeen.

83