Strategiapelien tehotuottaja SSI:ltä on ilmestynyt jälleen uusi rutiininomaisesti kasattu sotapeli. Clash of Steelissä pelataan toista maailmansotaa uudelleen, tällä kertaa kuudessa eri skenaariossa. Kaikissa skenaarioissa toimitaan koko Euroopan mittakaavalla, mutta eri vuosina ja siten myös eri alkuasetelmista lähtien.
Pelaaja voi johtaa joko liittoutuneiden tai akselivaltojen sotatoimia. Saksan, Englannin, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton lisäksi mukana ovat myös pienemmät kansakunnat, esimerkiksi suomalaisten kolmella armeijalla voi yrittää kolkutella Leningradin portteja. Saksan puolella pelattaessa kontrolloidaan kaikkia Saksan ja sen liittolaisten yksiköitä, liittoutuneiden pelaaja voi halutessaan jättää puna-armeijan koneen hoidettavaksi.
Metalli kolisee
Alkuvaikutelma Clash of Steelistä herättää kiinnostuksen: pelkän maasodan hanskaaminen ei riitä, on myös hallittava tuotantopisteitä antavat laivasaattueet ja niitä vainoavat sukellusveneet sekä huolehdittava kaupunkien, öljykenttien ja kaivoksien suojelemisesta. Myös tekniikkapuolta on kehitettävä sijoittamalla kehityspisteitä esimerkiksi Stalinin urkujen, suihkuhävittäjien tai muun ylivoima-aseen kehittämiseen. Onpa mukana vielä poliittinen pelikin neutraalien maiden sotaan vetämiseksi.
Sotatoimia käydään monista sotapeleistä tutulla heksapohjaisella kartalla, jossa siirretään armeijoiden ja armeijakuntien kokoisia yksiköitä. Pienempi kartta koko Euroopasta näkyy ruudun alalaidassa, ja yhdessä pääkartan kanssa nämä antavat hyvän kuvan kokonaistilanteesta. Myös merialuekartat ja huoltokartat ovat toimivia ja erittäin selkeitä.
Käyttöliittymä on vielä hiomaton: vahingossa käynnistyvä automaattivieritys, paikoitellen räikeät tekstivärit sekä läpi pelin vaihteleva tyyli käyttöliittymän toteutuksessa haittaavat muuten tyylikkäästi toteutetun Clash of Steelin pelaamista.
Kimble, Afrikantähti, Clash of Steel...
Lupaava alkuvaikutelma lässähtää ikävästi: Clash of Steel ei ole sotastrategiapeli, tässä simuloidaan noppapeliä joka muistuttaa epäilyttävästi Europe Aflame -nimistä lautapeliä. Lautapelin tuntua on pyritty jäljittelemään mahdollisimman tarkkaan, jopa niinkin pitkälle että laivastot ja armeijat tuntuvat lähinnä "nappuloilta" eikä yksiköiltä.
Myös pelin säännöt ovat paljon yksinkertaisemmat kuin olisi tarpeen, takakannen lupaamat hienot strategiakuviot pelkistyvät hyvin simppeleiksi taulukoiksi ja nopanheitoiksi. Esimerkiksi laivanappula voidaan siirtää jotain merta kuvaavaan laatikkoon, ja mikäli vastustajalla on sukellusvene vastaavassa laatikossa, tapahtuu tietyllä todennäköisyydellä kohtaaminen. Poliittinen peli, aseiden kehittäminen ja strateginen pommittaminenkin ovat pelkkiä prosenttitaulukoita. Lautapelimäisen tunnelman viimeistelevät ruudulle tulevat noppa-animaatiot "heitoista".
Välillä myös tuntuu siltä, että pelaaja kulkee tiukasti pelintekijöiden ja historian määräämässä urassa vailla todellisia vapausasteita. Miksi esimerkiksi sotatoimet loppuvat pakosti vuonna 1945?
Ei saa kurkkia!
Parin kosmeettisen virheen lisäksi on pelissä yksi paha puute: vihollisen nappulat näkyvät selvästi kun tietokone siirtelee niitä, vaikka pelioptioista on valittu, että tietokonepelaaja pitäisi nappulansa piilossa. Samoin ilmoitetaan selvästi, mitä vihollinen on tuottanut kullakin vuorolla, joten haastetta haluava pelaaja joutuu katsomaan muualle kun kone siirtelee _ lautapelitunnelma huipussaan! Ja taaskin puuttuu se aito kaksinpelimoodi, eli takakannen mainostama kaksinpeli tarkoittaa vuorottelua saman koneen äärellä.
Suoranaiset virheet ja pelkistetyt lautapelimäiset säännöt pilaavat paljon Clash of Steelin mahdollisesta potentiaalista. Mutta jos lautapelimäinen tunnelma ei häiritse, on peli muuten enimmäkseen melko hyvin tehty ja tietokonevastustajasta saa ihan kohtuullisen vastuksen.
82
