Taas herrat polkevat pientä ihmistä. Maailmanlaajuista väkivaltaurheilua pyörittävien rikollislordien pelinappuloilta lähtee kodin ja toimeentulon lisäksi yleensä myös henki.
Project Gotham Racingin (Pelit 4/2002, 87 pistettä) aggressiivinen arcade-hurjastelu ei näköjään enää riitä Bizarre Creationsille, sillä lafkan uusimmassa luomuksessa kaahauksen sijasta koukistetaan liipaisinsormea. Autot ovat saaneet väistyä perinteisen patikoinnin tieltä, mutta vauhti on ennallaan: The Club on kiistatta markkinoiden hektisin räiskintä, jossa pitää juosta kuin paraskin prekaari markkinatalouden oravanpyörässä.
Selän takaa kuvattu räiske perustuu tappopisteisiin, joita kerätään murhatuista vihollisista. Mikäli mielii suurimpien pistesaaliiden perään, on vihollisia tapettava mahdollisimman monta ja mahdollisimman nopeasti, sillä tappoluku toimii pisteiden moninkertaistajana, joka kuitenkin alkaa laskea tahdin hidastuessa. Kärsivällisyys ja taktisuus siis hiiteen, alamaailman urheilusankari on superolento, joka juoksee nopeasti ja tappaa vielä nopeammin.
Kerrassaan hirveiden herrasmiesten liiga
Tarinasta ei ole muuksi kuin pöhköksi tekosyyksi verikekkereille. Klubi on ympäri maailmaa toimiva äärettömän vaikutusvaltainen salaseura, joka pyörittää urbaaniin sodankäyntiin perustuvaa underground-urheilua upporikkaiden jäseniensä huvitukseksi. Murhaturnauksia järjestetään kaikkialla aina New Yorkin ydinkeskustasta entisen Neuvostoliiton ydinbunkkeriin. Urheilijoina käytetään rikollisia, psykopaatteja, mätiä kyttiä ja muita maailman varjoisten kujien kulkijoita.
Heikot sortuu elon tiellä ja vahva sen kuin porskuttaa, sillä The Clubin turnauksessa selviävät vain hulluimmat ja pahimmat paskiaiset, jotka olisivat valmiita syömään naamasi ja tappamaan koiranpentusi kourallisesta dollareita. The Clubin kilpailuihin osallistutaan yhdellä kahdeksasta eri hahmosta, joilla on eroavaisuuksia jaksamisessa, nopeudessa ja lihasvoimassa. Valinta vaikuttaa lähinnä hienoisesti pelityyliin. Siirtolohkareen kokoisen hitaan siperialaisen on paras painaa pysähtymättä eteenpäin ja esitellä aseenperää liian lähelle uskaltaville, kun taas vikkelän riisikeppiaasialaisen kannattaa pitää etäisyys ja listiä vastarinta kaukaa tarkoilla laukauksilla.
Yksinpelin pääturnaus on sopivan pituinen ja riittävän monipuolinen. Kilpailu koostuu kahdeksasta suuresta kenttäkompleksista, joissa kussakin on kourallinen eri pelimuotoja. Vaihtoehtoina ovat putkijuoksu aikarajan kanssa ja ilman, kaksi mukaelmaa kukkulan kuninkaasta ja tapetuista vihollisista lisäajan keräämiseen perustuva time attack. Pitemmän päälle nämä jakautuvat kuitenkin vain kahteen oikeasti erilaiseen kategoriaan: joko juokset eteenpäin ja ammut kaikkea mikä liikkuu tai pysyt aloillasi pienen alueen sisällä ja ammut kaikkea mikä liikkuu. Näistä jälkimmäinen istuu kehnosti peliin, joka on kokonaan rakennettu adrenaliininkatkuisen vauhdin ympärille.
Perusidea on yksitoikkoinen, mutta sitä elävöittää hieno ympäristö. Taistelukenttä vaihtuu eksoottisesta kohteesta toiseen ja pitää mielen virkeänä. Kenttien koon takia eri pelimuotoihin ei ehdi kyllästyä, sillä reitit muuttuvat koko ajan ja vaativat sopeutumiskykyä. Heti kun kenttäkokonaisuus alkaa käydä liian tutuksi, aukeaa aivan uusi kompleksi pelattavaksi. Siirtyminen vaikkapa ruostuneesta tankkerilaivasta porvarilliseen kartanoon on kuin toiseen maailmaan astuisi. Hyvän kenttäsuunnittelun viimeistelee erittäin nätti grafiikka, jota tukevat hyvin toimiva fysiikanmallinnus ja hajoava ympäristö.
Äänet käskevät tappamaan
The Clubin pelaaminen tuntuu vierailulta ADHD-potilaan pään sisään. Ruutu vilisee tietoa, käskyjä ja kelloja, musiikki on hikistä trashjytkettä ja vihollisia tunkee ruudulle joka ilmansuunnasta. Vastustajat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ylikäveltäviä uhrilampaita, jotka kaatuvat parista laukauksesta, siinä missä oma hahmo kestää asetehtaan vuosituotannon verran lyijyä ennen kuin kellistyy. Vaikeustaso on kuitenkin kohdallaan, sillä tarkkaan ampuvilla vihollisilla on aina järjetön ylivoima. Piiritetyn pyssysankarin peli on yleensä menetetty.
Nopeatempoiseksi peliksi The Clubin ohjaus on tahmeaa. Pyssysankareita ohjataan neljännestä Resident Evilistä ja monista muista selän takaa kuvatuista toimintaspektaakkeleista tuttuun tankkityyliin, jota kuitenkin sabotoi ihmistenmetsästäjien verkkainen kääntyminen. Erityisen ärsyttävää tämä on puolustustehtävissä, joissa muutama nilkki hiipii aina selän taakse. Edes nappulanpainalluksella tapahtuva ympäripyörähdys ei aina auta, sillä se ei toimi kaikissa tilanteissa.
Tulivoimaa jaetaan tavalliseen tapaan: on pistoolia, konekivääriä, sinkoa ja kiikarikivääriä. Aseet ovat ilahduttavan tehokkaita, mutta heikon äänimaailman takia fiilis ei präiskytellessä oikein nouse kattoon. Jopa aivan korvanjuureen osuva singonammus päästää vain onton tussahduksen. Mainion visuaalisen toteutuksen rinnalla hengetön äänimaisema häiritsee pahasti.
Äänimaailman vaisuudesta huolimatta The Clubissa on tunnelmaa. Fiilis on kuin honkkaritähdellä, kun potkaisen auki lahon seinän ja teloitan kaksi yllättynyttä pyssymiestä niille seisomilleen. Syöksyn läpi huoneen ulos avaralle pihalle ohi suihkulähteen, isken napit hiekkasäkkien taakse piiloutuneiden palkkasoturien otsaan ja jatkan juoksua kohti pääovia. Punainen valonjuova paljastaa tarkka-ampujan, jonka niittaan pysähtymättä kuin paraskin lännensankari, samalla välttäen täpärästi parvekkeelta lentäneen kranaatin kuperkeikalla talon eteisaulaan. Ehdin hengähtää viidesosasekunnin, mutta sitten järkälemäistä Vulcan-kanuunaa käsittelevä terminaattori avaa tulen rappusten yläpäästä. The Clubissa kuolinluvut ehtivät kaksinumeroisiin ennen sekuntikelloa.
Hurja joukko
Turnauksen lisäksi yksinpelaaja voi rakentaa oman kilpailunsa Gunplay-tilassa, jossa voi valita kenttävalikoiman, niiden järjestyksen, vaikeustason ja käytettävissä olevat aseet. Pikkunäppärä ominaisuus tuskin kuitenkaan tempaa mukaansa kuin vannoutuneimpaa suorituspelaajaa, sillä jo pelkässä pääturnauksessa on aivan tarpeeksi pelattavaa. Suosikkikenttiään voi sahata myös nopeassa single play -tilassa.
Moninpeliin The Club sopii hyvin, vaikka kaksintaisteluihin kentät ovatkin liian isoja. Neljä pelaajaa jaetulla ruudulla tai kahdeksan verkossa voivat leikkiä perinteisen deathmatchin lisäksi yksilöinä tai joukkuepohjaisesti tukikohdan puolustusta, tietyn pelaajan metsästystä ja eräänlaista aarteenetsintää, jossa tavoitteena on ampua ympäri kenttää jemmattuja kylttejä. Pelimuodot käyvät lyhyestä huvista, mutta The Clubin perusidean yksinkertaisuuden takia en mitenkään jaksa uskoa, että kukaan jaksaisi hakata moninpeliä pidemmän aikaa.
Näinä semirealististen sotaräiskintöjen ja massiivisten avaruusoopperoiden aikoina on mukavaa vaihtelua törmätä The Clubin tapaiseen vanhanaikaisen yksinkertaiseen räiskintään, jossa on tarkoitus tappaa suuret määrät vihollisia, tehdä se tyylikkäästi ja kerätä suuri pistesaalis palkkioksi. The Clubia voi syyttää monestakin puutteesta, mutta ainakin peli tietää tasan tarkkaan mitä on eikä yritä peitellä oikeaa luontoaan. Aivoja ei täällä tarvita. Syvällisyyttä löydät vaikka kirjoista.
Yksinkertaisuudessaan The Club jää ohueksi kokemukseksi, josta ei jää mitään jälkimakua. Pelillä on hyvä sydän, mutta sellaisenaan kokemus jää laihaksi, aivan kuin vedellä jatkettu maukas olut. Omassa lajissaan The Club on kuitenkin varsin hiottu ja toimiva paketti, joka yltää pyssynpiipun mitalla kahdeksikon paremmalle puolelle.
81
