McRae-rallisarja ei jää itkemään hiipuvan MM-rallin perään, vaan suuntaa uusille apajille rallikrossiin, aavikkoralleihin ja hiekkakirppukarkeloihin. Rapaa ja rataa lentää enemmän kuin koskaan ennen.
Dirtin alkudemo on kuin Ari Vatasen Pikes Peak -mäkiajosta vuonna 1988 kuvattu ja palkittu lyhytelokuva Climb Dance. Yksinäinen auto puskee vuoristotietä ylös rotkoja uhmaten. Sen jälkeen hypätään hiekkakirppujen aavikkorälläykseen, joka on kuin Motorstormista. Uusi ja vanha yhdistyvät, sillä Colin McRae ei ole enää rallipeli, vaan Dirt, pöpelikköjen yleiskaahaus.
Syyt suunnanmuutokseen ovat ilmeiset: MM-rallisarjan mukana laskusuuntainen Colin McRae -sarja on odottanut käännettä jo vuosia. Perinne velvoittaa, sillä vuonna 1998 ilmestynyt Colin McRae Rally (Pelit 2/98, 90 pistettä) loi nykyisen rallipeligenren. Se jalosti lajityypin Sega Rallyn vauhdista ja sivuluisusta lippiskansalle paremmin maistuvaksi puolisimulaatioksi.
McRae meni metsään
Autopeleissä on yksinkertainen kriteeri, josta voi päätellä pelin tason: mutkien ajamisen pitää tuntua palkitsevalta. Valitettavasti Dirt vetää kurvit suoriksi. Suurin ongelma on autojen tolkuttoman tehokkaat jarrut. Jarruttaminen pysäyttää auton sorallakin kuin seinään. Lisäksi rallihirmunsa voi taskuparkkeerata markan kolikolle, kaaraa ei saa kunnolliseen laitamyötäiseen eikä menopelistä mitenkään välity, että alla olisi neljä pyörää. Tien eri pinnoitteet eivät ole tuntumaltaan riittävän erilaisia.
Nopeilla osuuksilla mennään metsähallituksen puolelle. Nopea mutkitteleva tie ei vaadi juuri jarrua tai keskittymistä, vaan useimmiten auto kulkee kiltisti raiteilla. Rallipelien hienoimmat fiilikset syntyvät, kun ajaa aivan taitojensa ylärajoilla, jolloin tietää auton lähtevän lapasesta pienimmästäkin ohjausvirheestä. Dirtissä tätä pelkoa ei ole. Tallalla seistään huoletta ja ajolinjoista ei tarvitse murehtia, sillä tiukan mutkan lähestyessä jarrutuksen voi jättää viime hetkeen. Ulkoperspektiivistä ja erityisesti kisan jälkeisestä uusinnasta näkee, miten keinotekoinen auton liike on. Autojen monipuoliset säätömahdollisuudet menevät tunnottomalla ja epärealistisella ajotuntumalla tyystin hukkaan, sillä en tunne säätöjen vaikutuksia pelkistetyn ajofiiliksen läpi oikein mitenkään.
Koska kyse on KilinKolin McRaen nimikkopelistä, vauriomallinnus on erityisen tärkeä. Autot menevät törmäilystä ronskisti ruttuun, ja osien kunto kerrotaan tuttuun tapaan prosentteina. Vauriot vaikuttavat ajo-ominaisuuksiin, mutta eivät niin paljon kuin ulkoisista vahingoista voisi päätellä. Myös ratarekvisiitta reagoi törmäilyyn: kaide vääntyy ja rengaskasa leviää radalle. Pitkäaikainen ärsytyksen aihe, teräksestä tehdyt reunanarut käyttäytyvät viimein niin kuin pitääkin. Varsinaiset kärrynpyörät eivät näytä vakuuttavilta. Erityisesti törmäystäyteiset hiekkakirppukisat tuntuvat kolareiltaan vaatimattomilta, jos niitä vertaa PS3:n Motorstormin tapahtumiin.
Yksi pelin uusista ideoista on niin sanottu terminal damage. Se tarkoittaa, että yksikin kova mälli riittää keskeyttämään kisan. Systeemi ei tunnu toimivan. Vaikka päästelee vauhdilla montun pohjalle, peli palauttaa auton radalle ennen törmäystä. Ei vahinkoa!
Pyramidihuijaus
Kisatyyppejä Dirtissä on peräti yhdeksän. Perinteisin on normaali ek-ralli, jossa pelaaja ja kartanlukija ovat tiellä kahdestaan kelloa vastaan. Mäkikisat ovat samankaltaisia, mutta ilman kartanlukijaa. Muissa kisatyypeissä ajetaan radalla kilpailijoiden seassa. Näitä ovat muun muassa asvaltilla ja kuraosuuksilla vuorotteleva rallicrossi, hiekkakirppujen töyssyradat ja isojen rassien aavikkoralli, jossa tosin pysytään selvällä tiellä.
Uramoodi koostuu pyramidin muotoisesta kisarakennelmasta, jossa jokainen palikka on kilpailu. Pelaaja aloittaa alhaalta, avaa voittopisteillään ensin saman vaakatason kisoja ja lopulta muutaman ylemmän rivin kisan. Mitä ylemmäs pyramidia kiipeää, sitä pidemmiksi ja vaikeammiksi kilpailut muuttuvat. Vaikeustasovalinta tehdään joka kisalle erikseen, joten jos pyramidin kapuamisen lisävaikeus ahdistaa, voi itsensä päästää helpommallakin.
Erilaisia autoja on puolisen sataa. Tuttujen WRC-autojen lisäksi on leppoisampia rallirasseja, B-luokkalaisia ja muita tehovanhuksia, aavikkoautoja sekä hiekkakirppuja. Lotuksen tai Audi TT:n luulisi olevan muiden pelien heiniä, mutta nekin sisältyvät pakettiin. Osan menopeleistä saa etenemällä urallaan, paremmat pitää ostaa voittorahoilla. Palkkiot ovat sen verran suuria, että ostoksilla voi käydä melkein jatkuvasti.
Perinteistä usean erikoiskokeen yksinajelurallia ajetaan mestaruusmoodissa, jossa tahkotaan vuorollaan eri maiden osakilpailut. Maita ei valitettavasti ole kovin paljon. Suomi ja Ruotsi on dumpattu, vaikka perinteinen ralli on edelleen pelin hauskinta puuhaa. Sarjalle tuttuun tapaan kilpakumppanit ovat keksittyjä. Nimensä on kuitenkin lainannut rallipappa Colin McRaen lisäksi amerikkalainen moottoriurheilun monitoimimies Travis Pastrana, joka myös neuvoo kisatilanteen ulkopuolella.
Nuotteja ei ole enää lukemassa Colin McRaen kartanlukija Nicky Grist, vaan ääninavigoinnin hoitaa matalaääninen raspikurkku Yhdysvalloista, tuosta rallin suurvallasta. Ajo-ohjeet sujuvat kyllä tyydyttävästi, mutta niitä ei tarvitse kuunnella korva tarkkana, sillä ruudun yläreunassa näkyy lähikartta, eikä tilanteisiin helpon ohjauksen takia tarvitse juuri reagoida etukäteen. Kartturilta saa lisäksi kuulla ennen ja jälkeen kisojen varsinaisia helmiä, kuten ”Olimme parhaita, koska olimme nopeimpia”.
Vain voittajat muistetaan
Rallipelit, jos mitkä, hyötyvät teräväpiirrosta ja grafiikkatehojen kasvusta, sillä näyttävien luontoalueiden puskeminen ruudulle on haastava tehtävä. Dirtin maastossa ei ole ruohosta tai puista kitsailtu ja muutenkin radanvarsirekvisiittaa vilisee ohi kiitettävästi. Ulkonäköä pilaavat paikoin nykypelien vakisynnit: tolkuton ylivalotuksen hehkuefekti, liian tummat varjot ja turha kiiltävyys. Värejäkään ei ole osattu käyttää kunnolla, sillä vihreä luonto jää lähes joka säässä valjun väriseksi. Hetkin lopputulos on erittäin kaunis, välillä epätodellisen tylsä.
Sää ja vuorokaudenajat ovat ottaneet takapakkia edellissukupolvesta. Sadetta ei ole, vaan märkä keli luodaan synkällä paletilla, sumulla ja kiiltävillä teillä. Lumiralleja ei ole. Vuorokaudenaikakin vaihtelee vain nimellisesti, sillä yöllä tai hämärässä ei ajeta ollenkaan. Myöskään pelin nimen mielikuvaa kuraleikistä ei lunasteta, sillä rapa ei juuri roisku.
Kuvakulmissa on valinnanvaraa. Kahden ulkonäkymän lisäksi on puskuri- ja konepeltikuvakulmat sekä kaksi sisäkuvakulmaa. Ja jos kilinkolinissa ei ole vaarallisia tilanteita, riittää siinä sentään vauhtia. Puiden reunustamat kapeat tiet viuhuvat vauhdilla ohi ja ruudunpäivitys on pääosin sulavaa. Muiden kilpailijoiden kanssa on kuitenkin ongelmia. Kun ajaa yksin tai vastustajien edellä, on päivitys sutjakkaa, mutta kun ruudulle tunkee muita autoja, tulee kisaamisesta kiusallista pät-pät-pätkimistä. Se vaikeuttaa ajamista, joten kannattaa pysyä kärjessä!
Dirt ei onnistu haasteessaan, sillä Rallisport Challenge 2 (Pelit 4/04, 91 pistettä) pysyy edelleen sorateiden kevytkuninkaana. Dirtin ongelma ei ole se, että se ei olisi tarpeeksi realistinen, sillä hyviä autopelejä mahtuu simulaattori-arcade-akselin joka kohtaan. Mihin tahansa pisteeseen rallipeli tähtääkin, pitää ajotuntuman olla viihdyttävä. Dirtissä fiilis on vesitetty ja tylsä. Dirt ei ole kuraa, mutta se on puuduttava ja sieluton. Se, mihin moninpelin rahkeet riittävät, selviää myöhemmin.
75
