Colony Wars -avaruustaistelusarjassa on menossa viides millennium. Jättimäisen avaruusaluksen, Red Sunin, salaisuus odottaa selvittäjää.
Olen harvoin ollut niin positiivisesti yllättynyt kuin pelattuani Red Sunia. Selvää oli ennestään, että jälki on hyvän näköistä _ aiemmat Colony Warsit kuuluvat vieläkin parhaimman näköisiin peleihin. Selvää oli sekin, että musiikki olisi klassishenkistä, mahtipontista ja toimintaan sopivaa. Ennustajan lahjoja ei tarvinnut arvatakseen, että toimiviksi hiotut kontrollit olisivat ennallaan.
Pelillisesti Red Sun on kuitenkin eri galaksista kuin edeltäjänsä. Vengeancesta on otettu kaikki, mikä siinä oli erinomaista, eli tekninen toteutus ja tyyli, ja lähes kaikki Vengeancessa ärsyttänyt on korjattu.
Kun Vengeancen juonessa ylläreitä oli yksi, Red Sunin hissuksiin avautuvassa tarinassa ei ole kartettu mielenkiintoisia käänteitä. Vengeancen kaasukehissä lennettävät tehtävät olivat ankeita, Red Sunissa ne ovat antoisaa vaihtelua avaruustaistelulle. Vengeance oli liian vaikea, Red Sun inhimillinen. Psygnosis oppii virheistään.
Kaivosmiehestä sankariksi
Red Sun kuuluu tuttuun Colony Wars -jatkumoon, aikaa on vain heitetty taas eteenpäin. On viides millennium, ja arvatenkin ihmisen hallitsemassa avaruudessa soditaan. Vastakkain ovat maasta johdettu keskusvalta ja laita-alueiden hallinto, syyt konfliktiin juuri niin tyhjänpäiväiset kuin ne nyt yleensä ovat.
Pelaaja on Valdemar, kaivostyöläinen Magenta-systeemissä, viheliäisessä, pimeässä, pölyisessä loukossa. Miehen elämän suunta kokee täyskäännöksen, kun eräänä yönä hänen uneensa ilmestyy sininen, läpikuultava mies pelottavien visioiden ja pahaenteisten ennustusten saattamana. Ne kaikki keskittyvät yhden kysymyksen ympärille: "Mikä on Red Sun?"
Red Sun, Empiret-imperiumin Peripolis-kotiplaneetalta neitsytmatkalle lähtevä jättimäinen alus, on virallisen totuuden mukaan se valtti, joka kertaheitolla lopettaa sodan ja takaa voiton. Mutta miksi sen komentosillalla käyskentelee peräti oudon näköistä porukkaa? Miksi alus näyttää kasvavan?
Kysymyksiä, joihin vastaus selviää pelaamalla. Valdemar on sotivien osapuolten, niin ihmisten kuin muukalaistenkin välissä toikkaroiva palkkasoturi, valittu, joka yrittää selvittää hänelle annetun tehtävän: totuuden.
Valitettavasti pelkät hyvät aikeet eivät riitä, tarvitaan rahaa. Täppää kertyy tilille työskentelemällä palkkasoturina. On aivan yksi lysti, kuka palkkaa tekemään mitä, onhan pelissä öisten ilmestysten mukaan koko universumin tulevaisuus.
Varustelua
Rahaa kuluu uusiin aluksiin ja niiden aseistukseen. Aluksien panssaroinnissa ja asejärjestelmien asennuspaikoissa on eroja. Rupuisilla aluksilla ei selviä pitkän päälle hengissä, koska tehtävien vaatima erityiskalusto syö tilan aseistukselta ja suojat romahtavat jo parista osumasta.
Aluksissa on kaksi asejärjestelmää, joihin molempiin voi pultata useita systeemeitä. Kakkosjärjestelmään menevät tarttumakourat, ohjukset, korjausjärjestelmät ja puolustusrobotit, ykköseen taas normaalit pyssyt, eli laserit, plasma-aseet ja konetykit.
Pyssyt tehoavat joko suojiin, runkoon tai molempiin, ja homman juju on siinä, että aluksien suojat imevät kaiken vahingon niin kauan kuin niissä on hitunenkin voimaa jäljellä. Vinkit: älä osta ohjuksia. Sijoita yhdistelmälasereihin. Älä vaihda alusta, ennen kuin on pakko. Joka näin tekee, ei tule kosahtamaan, vaan hänen on highscore ja kunnia.
Tehtävät vaihtelevat normaaleista savikiekkovihollisten räiskyttelyistä saattueiden suojaamiseen ja sabotaasiin. Välillä metsästetään protolehmiä kaasukehissä, välillä ratsastetaan 20 gigatonnin ydinkärjellä keskelle vihollislaivastoa. Sitten suojataan kävelijöitä kaasukehässä tai etsitään kapinallisten generaattoreita. Tulevaisuuden ihminen haluaa sirkushuvinsa, ja sitä tarjoaa Thunderbowl, myöhempien aikojen gladiaattoriottelu.
Tuttu hyperavaruus on tässä pelissä aliavaruus, ja tottahan sielläkin käydään sotaa. Listaa voisi jatkaa, mutta pointti on selvä: ammu kaikki viholliset ja varo kuolemista -peruskaava on piilotettu hyvin vaihtelevan savuverhon taakse, joten mielenkiinto säilyy.
Kaikkia tehtäviä ei ole pakko suorittaa, vaan ainoastaan noin kolmannes tehtävistä ajaa juonta edespäin. Nämä tehtävät on selvästi merkitty, joten ensin voi kerätä rahaa vapaaehtoistehtävistä, sitten vasta selvittää peliä eteenpäin. Jos vastaan tulee liian vaikea tehtävä, voi sitä yrittää heti uudestaan. Uusintakertoja ei ole rajoitettu.
Ajatuksella lainattua
Alukset ovat osin kuin Babylon 5:n universumista kotoisin. Hävittäjäpuolella sha'harin alukset ovat centaurimaisia, scavenger-koplan pikkuhävittäjät taas narneilta vuokrattuja. Myös yleinen väriskaala on B5-mäinen, mutta lainoja muista lähteistä ei myöskään ole vältelty.
Valikot ovat Star Trekistä, klassishenkinen musiikki muistuttaa tutuista avaruuseepoksista niin valkokankaalla kuin monitorin pinnalla ja pääseepä pelaaja lentämään aluksella, jonka sisaren voisin vannoa nähneeni aikoinaan PC:n Star Wars -universumiin sijoittuvassa Dark Forcesissa.
Lentotuntuma on erikoinen. Alukset kääntyvät laiskasti, ja tiettyä laiskuutta on niiden manöövereissäkin, sillä liikkeissä on mukana jonkin verran inertiaa. Vauhdista ei käännytä tai pysähdytä noin vain, joten alusten liikkeet ovat sujuvan pehmeitä, ja hyvin usein eteneminen tapahtuu kylki edellä. Kun vielä ohjaustuntuma on kaikkea muuta kuin tökkivä, ovat taistelut kauniin sulavan näköisiä.
Grafiikka on hyvää, niin teknisesti kuin tyyliltäänkin. Pelkoa tylsän mustista taustoista ei ole, vaan taustojen pilvet häikäisevät väriloistollaan.
Äänet ja siipimiesten kommentit ovat hyviä, ja musiikki, vaikkei nyt ihmeellistä olekaan, täyttää tehtävänsä. Kun kohti lentävä vihollinen leviää ohi suhahtavaksi tulipalloksi musiikin huippuhetkellä, ja voittoisa pelaaja tajuaa lentävänsä kohti edessä levittäytyvän planeetan takaa pilkistävää auringonnousua, kihoaa melkeinpä tippa linssiin.
Räiskintävaihde 3, Mr Sulu
Kun mietin, mikä pelissä oli huonoa, mieleen nousivat vain jo aiemmista osista tutut, lelumaiset ja typerät "loppuhirviöt". Isot alukset, joissa on jos jonkinlaista tarttumakouraa tai lonkeroa. Avaruusseikkailun illuusio rikkoutuu aika tehokkaasti, kun eteen tupsahtaa alus suoraan Nintendosta.
Viholliset käyttäytyvät turhan tyhmästi, eivätkä isot alukset osaa keskittää tultaan. Lisäksi emäaluksissa on turhan paljon kuolleita kulmia, joihin lentämällä voi vaaratta tehdä kolosseista selvää. Emäalusten panssarointikin on hämmentävän surkea. Tuloksena Red Sun ei ole kovinkaan haastava, mutta ehkäpä osittain juuri siitä syystä etenee sujuvasti.
Muuten tuumailun tuloksena syntyi vain lista asioista, jotka olisi voinut tehdä vieläkin paremmin. Lisäkromia kaivattaisiin varsinkin tehtävänantoihin, jotka nyt esitetään pelkkänä tekstinä, ja hyvin usein kaipasin oikeasta tatista ohjattavia, sivuille suunnattuja reaktiomoottoreita I-Warin malliin. Nyt kakkostatti jää koristeeksi.
Colony Wars: Red Sun yltää, mihin sen edeltäjät eivät. Avaruusräiskinnöistä yhtään kiinnostuneille voi Red Sunia suositella varauksetta.
90
