Avaruustaisteluita ei ole koskaan liikaa. Colony Wars: Vengeancessa upea toteutus yhdistyy mielenkiintoiseen juoneen. Varma voittaja?
Vengeance on jatkoa Colony Warsille ja sijoittuu sata vuotta sen päätöstapahtumien jälkeen. Kolonialistisen Maan ja sen siirtokuntien välinen sota päättyi Maan häviöön. Aurinkokunnasta ulos vievä madonreikä suljettiin ja Maan keskushallinto jäi ansaan aurinkokuntaamme.
Kun raaka-aineiden virta siirtomaista loppui, loppui myös leveä eläminen. Seurasi nälänhätää, puutetta, kaaosta, sotia. Keskitetty hallinto vaihtui anarkiaan ja lukuisiin sotiviin heimoihin. Maa palasi monessa mielessä keskiaikaan.
Pelin alussa kaikki on muuttumassa: mies nimeltä Kron on noussut vahvaksi johtajaksi, jälleenrakentanut laivaston ja yhdistänyt heimot. Kron oli aiemmin vastapuolen leivissä, mutta kun madonreikä suljettiin, jäi hän tänne nalkkiin. Nyt Kron uhkuu pyhää vihaansa hänet pettäneitä siirtokuntia vastaan. Petturuus vaatii kostoa! Maan laivasto tottelee sankariaan kyseenalaistamatta hänen käskyjään, mutta sodan edetessä alkaa johtajan luonne kuitenkin hissuksiin hahmottua fanaattisimmallekin kannattajalle.
Ruusunpunaisin lasein sotaan
Pelaaja on Mertens, nuori idealistinen pilotti, joka palvoo maata Kronin jalkojen alla. Tarina etenee Mertensin kertomana episodeittain ihan kivojen animaatioiden saattelemana. Episodeja on 19 ja juoni haarautuu sen mukaan, miten episodeihin kuuluvat tehtävät sujuvat. Epäonnnistuminen ei tarkoita maailmanloppua, mutta se voi tarkoittaa muuttunutta loppuratkaisua. Yhteensä erilaisia lopetuksia on kuusi.
Tehtävätkään eivät ole aina pelkkää räiskintää, vaan usein pitää siinä sivussa tehdä jotain muuta, vaikkapa suojella taistelualusta, hinata reaktoreita madonreikään tai sädettää viruksia vihollissatelliitteihin.
Ohjattavia yhden pilotin taistelualuksia on neljä erilaista. Aluksien ohjattavuutta, suojia, nopeutta ja jälkipolttimen tehoa pääsee tehtävien välillä boostaamaan hämärin perustein jaettavilla "pisteillä". Asejärjestelmiä on yhteensä 22, mukana normaalien pumpum-pyssyjen ja ohjusten lisäksi myös innovatiivisempia viritelmiä, kuten tv-ohjattava plasmapallo.
Ohjaamossa on vain välttämättömimmät mittarit ilman turhia hienouksia. Tutka toimii hyvin, mutta tähtäysjärjestelmä voisi olla parempi. En keksinyt mitään tapaa lukita nopeasti aseita esimerkiksi kohti ammuttuihin ohjuksiin. Ohjattavuus on Dual Shockilla suorastaan loistava, mutta tärinän jättää mieluiten pois päältä.
Mertens ei lennä yksin, sillä tehtävissa on myös omia aluksia. Siipimies lentää omin nokkineen vihollisia pudottamassa ja pärjää ihan kohtuullisesti. Tekoäly on muutenkin sen verran nokkela, että alusten väliset törmäykset ovat harvinaisia ja vihollisen osumatarkkuus hyvä.
Mitä isompi alus, sitä surkeammat tykit
Isojen alusten täydellinen avuttomuus pieniä taistelukoneita vastaan oli masentavaa. Megamilitaristiset kolossit, joiden kuvittelisi pelkällä ulkonäöllään pakottavan vihollisen antautumaan, ruikkivat tykeillään hitaita projektiileja säälittävän harvoin ja epätarkasti. Koko touhusta jää täysin kyvytön vaikutelma. Tekijöiden olisi kannattanut edes kokeilla PC:n X-Wing-pelejä, joissa Star Destroyeriä kohti lentäminen ähhähää-tyylillä tiesi varmaa kuolemaa.
Kaikki tehtävä jää siis pelaajan ja hänen siipimiehensä harteille. Tämä ei haittaisi, jos vihollisten aseita olisi helpompi väistellä, mutta ei: alusten suojien kulumisnopeus on suoraan verrannollinen vihollisten määrään ja kuluneeseen aikaan.
Tehtävät ovat vieläpä siten suunniteltuja, että vihollisia ei voi vältellä, koska avaintapahtumat etenevät usein hyökkäysaalloittain. Oma kaivosalus ei ilmesty, ennen kuin kolme vihollismuodostelmaa on tuhottu, ja sitä rataa. Tehtävissä on myös suoranaisia aikarajoja: tapa vihollinen sejase 30 sekunnissa, tai tehtävä menee pieleen.
Pelaaminen muodostuukin jatkuvaksi tilanteen latailuksi, kunnes tehtävä solahtaa läpi. Haarautuva juoni sallii epäonnistumiset tiettyyn pisteeseen asti, mutta ainakaan minua ei oikein miellytä juoni, jossa oma puoli on koko ajan kuoleman partaalla.
Nam!
CWV on julmetun hyvän näköinen peli. Alusten design on onnistunutta, ja ne todella näyttävät metallista lohkotuilta, isoilla tykeillä varustetuilta sotakoneilta. Suuret alukset tosiaan tuntuvat suurilta. Suorastaan upeaa.
Avaruus ei kalpene alusten rinnalla, sillä hienot madonreiät ja tähtisumut värittävät kauniisti sen mustuutta. Planeetatkin näyttävät todella hyviltä. Räjähdykset eivät ole laimeita spritejä, vaan laajenevia, kolmiulotteisia tulipalloja, joista lentää kieppuvia alusten kappaleita.
Paljon tästä on tietenkin tuttua ensimmäisestä Colony Warsista. Vengeancessa on vain kaikkea viilattu paremmaksi ja nopeammaksi, ja uutuutena planeettojen kaasukehiinkin pääsee tappelemaan. Planeettojen pinta on kertaluokkaa paremmin tehty kuin vaikkapa Xenocracyssä, eikä sumuefektiäkään ole vedetty överiksi.
Kaasukehässä alus lentää hyvin epärealistisen oloisesti, leijuen vaikka paikallaan. Avaruudessa todentuntuma on parempi. Alukset eivät tee mahdottoman tuntuisia käännähdyksiä, vaan kääntävät ensin nokkaansa uuteen suuntaan Babylon 5:n Star Furyjen tyyliin. Realistiseta lentomallista huolimatta taistelut ovat lähietäisyyksillä käytävää kaartelua, koska vihollisiin osuu harvoin etäältä.
Äänet ovat samaa kaliiberia grafiikan kanssa. Räjähdykset tärisyttävät huonetta ja viimeistään vihollisen ammussarjan suhahtaessa korvan vierestä ohi alkaa arvostaa stereoääntä. Klassishenkistä musiikkia kuuntelee mielikseen.
Ainoastaan osa pilottien radioliikenteestä pilaa tunnelmaa, joukossa nimittäin on tosi teennäisen oloisia sunnuntainäyttelijöitä. Jos radisti pyytää apua taistelulaivalle, jota ollaan ampumassa palasiksi, pitäisi äänestä löytyä vähän ponttakin. Nyt hän tuntuu raportoivan katkenneesta kynnestä.
Nysväystä
Jos tehtävät vain olisivat helpompia, kyseessä olisi pakko-ostos, mutta valitettavasti liian tiukalla tehtäväsuunnittelulla on saatu lähes kokonaan pilattua teknisesti upea peli. Aika jännää - aiemmin mainitussa Xenocracyssä oli periaatteessa samanlainen perusrunko, ja vaikka se oli kökön näköinen ja kuuloinen, vaikeustasoltaan sopivat tehtävät ja jumittumatta etenevä peli pelastivat paljon.
Vengeance on kaikesta raivostuttavuudestaan huolimatta pakollinen testattava avaruussaagojen ystäville, sillä näin kauniita pelejä ei kasva puissa. Testatkaa vain vähän pidemmälle, älkääkä antako komeiden raamien turruttaa arvostelukykyä. Toivottavasti Psygnosis jatkaa säätämistä, tässä pelimoottorissa on potentiaalia.
82
