Punainen hälytys! Neuvostoliitto on yllätysiskun turvin hyökännyt Amerikan sydänmaille, salaisena aseenaan meedio Yurin mielenhallintajoukot. Kuka nousisi puolustamaan vapautta ja omenapiirakkaa?
Jo viiden vuoden ikään ennättänyttä Command & Conqueria staattisempaa pelisarjaa saa hakea. Vaikka grafiikkaan on vuosien mittaan tehty parannuksia ja käyttöliittymää on hieman muutettu, pelit ovat jatko-osasta toiseen pysyneet pohjimmiltaan samanlaisina. Tämä näkyy etenkin yksiköissä ja rakennuksissa, jotka ovat siirtyneet pieniä muutoksia lukuun ottamatta sellaisinaan jatko-osasta toiseen.
Sama linja jatkuu myös Red Alert 2:ssa, sarjan neljännessä pelissä. Vaikka mukana onkin toki muutamia oikeasti uusia yksiköitä, kuten neukkujen dynamiittia ympäristöönsä kylvävä Hullu-Iivana, vihollisyksiköitä hallintaansa kaappaava meediomies sekä laivoja murskaava meritursas (siis se selkärangaton) ja sitä vastaan tarkoitettu jenkkien delfiini (siis se nisäkäs), melkein jokainen pelin yksiköistä on nähty jo ainakin kertaalleen aikaisemmissa Command & Conquereissa.
Pelkkä grafiikan ja nimen vaihtaminen ei riitä peittämään sitä, että kahdella tykillä ja ohjuksilla varustettu venäläinen Apocalypse-tankki on selvä kopio Mammoth-tankista, tai että liittoutuneiden ohjuksia sylkevät Harrier-suihkarit ovat hävittäjäksi muutettu versio Orca-kopterista. Eipä sillä, etteikö tätä Tiberian Sunin ja ensimmäisen Red Alertin perusteella jo osannut odottaa.
Rakennuksissa eroja löytyy melkeinpä vielä vähemmän kuin yksiköissä. Parakit, tehtaat, ydinohjussiilot, malmijalostamot ja tutkakeskukset ovat tuttua huttua Command & Conquereja aiemmin pelanneille. Uusia tuttavuuksia on mukana vain kourallinen, esimerkiksi kloonauslaboratorio, joka monistaa kaksoiskappaleen jokaisesta uudesta sotilaasta (kätevää!), sekä sääkone, joka manaa esiin teholtaan suurin piirtein ydinpommia vastaavia ukkosmyrskyj„. Ydinpommeista puheen ollen, ne jättävät nyt tuhon lisäksi jälkeensä myös tappavan ydinlaskeuman.
Käsillä ei kuitenkaan ole pelkkää Tiberian Sunia eri nimellä, sillä Red Alert 2:een on keksitty kantavaksi teemaksi kaupunkisota.
Kierrä maailmaa, tuhoa maamerkkejä
Karkeasti arvioiden ainakin puolet Red Alert 2:n skenaarioista sijoittuu kaupunkeihin. Washington, New York, Pariisi ja Moskova ovat jotenkuten tunnistettavissa maamerkeistään, vaikkei pelin mittakaavoilla ja ylipäätään maantieteellä paljon tekemistä todellisuuden kanssa muuten olekaan.
Kaupungit eivät toimi pelkkinä kulisseina, sillä rakennuksilla on Red Alert 2:ssa strategista merkitystä: sotilaat osaavat automaattisesti linnoittautua taloihin, kun ne käsketään kävelemään talon sisälle. Niin kauan kuin rakennusta ei ammuta aivan hajalle, sotilaat ampuvat sisältä jokaista ohikulkevaa vihollista, ja vieläpä moninkertaisesti suuremmalla teholla kuin normaalisti. Jopa tankit ovat altavastaajina, jos erehtyvät linnoitetun rakennuksen ohi köröttelemään.
Liittoutuneiden sotilaiden ei tarvitse tyytyä pelkkään taloihin linnoittautumiseen, ne osaavat myös kaivaa itselleen poteroita (onnistuu missä vain), mikä tuo yksikölle pienen bonuksen kestävyyteen ja tulivoimaan. Rodinan pojat eivät vastaavaan pysty, mutta toisaalta ne ovat puolet halvempia, joten niitä sietää liittoutuneiden puolustuslinjoihin uhratakin.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Red Alert 2:n simuloima kaupunkisota toimii yllättävän hyvin. On tyydyttävää nähdä vihollishyökkäysten tyrehtyvän sopiviin sumppukohtiin linnoittautuneiden sotilaiden väijytyksissä.
Rakennusten hyödyntämisen ansiosta taistelukentät eivät tunnu läheskään niin staattisilta kuin edellisissä Command & Conquereissa. Rakennuksia on myös niin paljon erilaisia, etteivät ne pääse toistamaan itseään.
Maastografiikoihin on kiinnitetty tavallista enemmän huomiota. Kun yksikkögrafiikoissa ja räjähdysefekteissäkään ei ole valittamista, Red Alert 2:ta voi jopa varovaisesti kehaista melko hyvännäköiseksi peliksi, toisin kuin jo tuoreeltaan vanhentuneelta näyttänyttä Tiberian Sunia.
Rakkaudesta rakennuksiin
Aivan pelkkää kaupunkisotaa Red Alert 2 ei sentään ole, vaan kaavaa rikotaan muun muassa Havaijille, Pearl Harboriin, sijoittuvalla merioperaatiolla, ja muutamalla ihan siedettävän hauskalla soluttautumistehtävällä, joissa tukikohtia ei rakenneta lainkaan. Yleensähän nämä sooloilutehtävät ovat äkkikuolemineen olleet Command & Conquerien karmeinta antia, mutta Red Alert 2:ssa niissä on vaikeustaso ja hauskuus jotensakin hyvin yhdistetty, esimerkiksi viiden SEAL-kommandon isku Meksikonlahdella on varsin metka.
Yksinpelissä risoo tietokoneen tekoälyn alkeellisuus. Vaikka kone näennäisesti vastusta tarjoaakin, jos ei muuten niin määräylivoiman ja edullisten puolustusasemiensa turvin, sen ainoana taktiikkana tuntuu olevan pelkkä yksiköiden lähettäminen tipoittain pelaajan tukikohtaa päin. Pelaajan omiin hyökkäyksiin taas reagoidaan huonosti tai ei lainkaan, äijiä saattaa seisoa tumput suorina tukikohdan perällä, kun kavereita pistetään poikki ja pinoon metrin päässä.
Tämä peilautuu myös pelaajan omien sotilaiden käyttäytymiseen, ne ovat aivan yhtä innottomia puolustamaan. Kerran metsästin ympäri pelialuetta Neuvostoliiton viimeistä yksikköä, ja löysin sen keskeltä omaa tukikohtaani. Koska kyseessä oli pelkkä aseistamaton ilmatyynyalus, joukkoni eivät katsoneet tarpeelliseksi omin päin tuhota sitä.
Käyttöliittymä tekee asioita vähän turhan vaikeaksi. Esimerkiksi aktiivista yksikköä ei voi vaihtaa suoraan toista yksikköä klikkaamalla, vaan alkuperäinen valinta on ensin kumottava oikean hiirennapin painalluksella. Tähtiraitalipun liehutuksia ei myöskään ansaitse pelin tihruinen tutkaruutu, joka on niin pientä syheröä ettei siitä saa mitään selvää.
Arvoja ne tuotantoarvotkin ovat
Välivideot ovat aina olleet Westwoodin pelien valttina, ja sitä ne ovat myös Red Alert 2:ssa. Mukaan on taas kerran haalittu joukko enemmän tai vähemmän tunnettuja amerikkalaisia elokuva- ja tv-tähtiä (muun muassa Kari Wuhrer ja Ray Wise), joiden kommelluksia seuraa ihan mielenkiinnolla. Tuotantoon on panostettu, mikä näkyy ammattimaisena kuvauksena ja lavastuksena. Kuvanlaatu on saatu kohdalleen, eikä video enää pikselöidy samaan tapaan häiritsevästi kuin pelisarjan aiemmissa osissa.
Kaavamaisuudestaan huolimatta Red Alert 2 ei huo'u aivan samanlaista virkamiestason peliohjelmointia ja rahastusmeininkiä kuin edellinen Command & Conquer -peli, Tiberian Sun. Red Alert 2:n tehtävät ovat riittävän monipuolisia pitämään kiinnostusta yllä, vaikka moni on varmasti valmis pelaamaan pelin kampanjat läpi jo pelkkien välivideoidenkin takia.
Jos olet kohdistanut Red Alert 2:een minkäänlaisia ennakko-odotuksia - olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia, ne hyvin todennäköisesti myös pitävät paikkansa. Luota vaistoihisi.
85
