Millaista aikaa elämme, sellaisia pelejä pelaamme. Condemned 2 osoittaa, että loppu on käsillä ja yhteiskuntarauha pelkkää illuusiota.
Condemned 2: Bloodshot on kiehtova pelikokemus. Se on kaikin puolin mallikas toimintapeli, jossa piisaa jännitystä ja vaarallisia tilanteita. Viihteellistä pintakerrosta raaputtamalla Condemnedista paljastuu myös jotain muuta. Se on hätkähdyttävä heijastuma pelejä tekevän luovan luokan peloista ja arvomaailmasta.
Arvovaltaisen Game Developer -lehden kyselytutkimuksen mukaan amerikkalaisten pelintekijöiden vuotuinen keskiansio on 73 000 dollaria. Nykykurssillakin se tarkoittaa noin 4 000 euron kuukausipalkkaa, joten pelintekijät voi melko huolettomasti laskea yhteiskunnan hyväosaisiin.
Hyväosaisuus ei poista pelkoa. Arkitodellisuus avautuu tyystin erilaisena, kun on Bemari, Levikset ja fleeceruutupaita, levykokoelma ja Burton-lumilauta. Onko puiston penkillä nukkuva koditon, sekavia horiseva avohoitotapaus ja tutiseva narkomaani todella samassa veneessä kuin sinä? Jakavatko huono-osaiset ylevän keskiluokkaisen arvomaailmasi vai ovatko he pelkkiä ihmisen kaapuun puettuja petoja, jotka haluavat tilaisuuden tullen riistää sinulta kaiken, mikä on hyvää elämässä?
Huono-osaisilta emme saa vastauksia ainakaan pelien välityksellä, sillä pelinteko ei ole köyhien ja kipeiden hommaa. Halusimme sitä tai emme, pelaamme maailman varakkaimpaan eliittiin kuuluvien ihmisten suunnittelemia pelejä. Kaupalliset pelit ovat puhdasta viihdettä ja eskapismia ja niiden yleisin vastaus yhteiskunnallisiin ongelmiin on nyrkkiä ja lyijyä.
Kokeilkaa Condemnedia, jos luulette, että puhun vain lämpimikseni.
Kova laki
Condemned 2: Bloodshotin juoni on tavattoman mutkikas vyyhti salaliittoja, groteskeja veritekoja ja sekavaa kulttimystiikkaa. Pelissä on suoraan sanottuna liikaa yhteensopimattomia aineksia, jotta niistä muodostuisi edes puoliksi uskottava tarina. Painajaismaisten hallusinaatioiden siivittämänä orastavan mielisairauden ja juoppohulluuden vertauskuvana sekava kokonaisuus kuitenkin menettelee. Jaksoin hymyillä vertauskuvalliselle, mutta myös erittäin kirjaimelliselle painiottelulle alkoholisoituneen päähenkilön viinapirua vastaan.
Kioskijännäritasoinen käsikirjoitus ei onnistu peittämään sitä, mistä Condemned 2:ssa todella on kysymys. Se on kummallisella taustatarinalla verhottu kuvaus siitä mitä tapahtuu, kun järjestäytynyt yhteiskunta kadottaa kykynsä padota kaikkein huono-osaisimpien tyytymättömyyttä. Merkkivaatteisiin pukeutuneiden koodaajien ja pelisuunnittelijoiden uhkakuvassa irtolaiset ovat toden totta vihollisiasi, juuri sellaisia eläimiä kuin olet aina pelännyt.
Yhteisvastuu päättyy siihen, mistä Condemned 2 alkaa. Huumeruisku ojossa kimppuun käyvä narkomaani on kaiken korvaushoidon ulottumattomissa, siinä tilanteessa ainoa lääke on tiiliskiveä otsaan ja haulikkoa naamaan. Tapa tai tule tapetuksi – se on melkoinen kommentti aikamme henkisestä tilasta!
Pelin edetessä annetaan ymmärtää, että nimetöntä suurkaupunkia riivaava kollektiivinen hulluus on ulkopuolisesti masinoitua. Vaikka tarkalleen ottaen se tekee psykoottisesti riehuvista kodittomista syyntakeettomia uhreja, peli ei missään vaiheessa kyseenalaista luokkarajoja noudattavan väkivaltaisen puhdistuksen tarpeellisuutta. Katupummit sietävät päästä hengestään joka tapauksessa, sen sijaan museossa partioivien vartijoiden tappamisesta peli varoittelee isälliseen sävyyn.
Olli Sinelmä ja kumppanit
Paasauksestani huolimatta puhuisin palturia, jos väittäisin, etten viihtynyt Condemned 2:n parissa. Niin arveluttavalle pohjalle kuin peli perustuukin, se hyödyntää materiaalinsa tehokkaasti. Kaupungin nurja puoli hylättyine rakennuksineen ja turvattomine kujineen on mitä ahdistavin miljöö raa’alle selviytymiskamppailulle. Sankaria kaikkialla piirittävät vastustajat ovat iljettäviä ja muotopuolia ryökäleitä, joiden rujot kasvot tungetaan inhottavan lähelle ruutua.
Peli vangitsee erinomaisesti raivokkaan käsikähmän kaoottisuuden. Potkut, lyönnit ja kättä pidemmän heilahdukset viuhuvat ensimmäisen persoonan kuvakulmassa kuin suoraan silmien edessä. Osumat sattuvat näkyvästi, kun viholliset kompuroivat ja jäävät pitelemään murtuneita raajojaan, veritahrojen levitessä törkyisille vaatteille. Maassa makaavaa sopii potkia surutta ja kuristusotteeseen kaapatulta kurjalta voi vääntää niskat nurin. Selviytymistaistelun tuoksinassa sattuu ja tapahtuu vieläkin hurjempia juttuja, mutta eipä niistä sen enempää.
Välillä ihan unohtuu, että pelin päähenkilö, viinanhuuruiseen rappioon ajautunut Ethan Thomas on poliisi, tai ainakin entinen sellainen. Miehen on ryhdistäydyttävä, kun hänen apuaan tarvitaan mutkikkaassa murhatutkimuksessa, johon kytkeytyy yksi jos toinen haamu Thomas-herran menneisyydestä. Murhat ovat järjettömän raakoja, mutta niiden taustalla on synkkää logiikkaa ja järjestelmällisyyttä.
Rikospaikkatutkimuksiin antaudutaan suvantokohdissa, kun pumminretkut eivät roiku takinliepeissä. Päähenkilöllä on apunaan neljä teknistä apuvälinettä (digikamera, uv-lamppu, gps-paikannin ja spektrometri) ja pelaajan hoksottimet. Apuvälineitä tarvitaan oikeastaan vain rutiinijuttuihin, kuten verijälkien paikallistamiseen ja ruumiiden kuvaamiseen. Varsinaista tarkkaavaisuutta ja päättelykykyä vaaditaan monivalintaan perustuvissa johtopäätöksissä. Mikä on uhrin todennäköisin kuolinsyy? Siirrettiinkö uhri rikospaikalle vai raahautuiko hän sinne omin avuin?
Pienet tutkimuspähkinät ovat mukavaa vastapainoa ylenpalttiselle mäiskimiselle. Oikeat vastaukset ovat oivallettavissa pienellä vaivannäöllä, sen sijaan väärät päätelmät laskevat pelaajan arvosanaa. Mitä parempi arvosana, sitä suurempi palkinto odottaa kentän lopussa. Kultatason suorituksesta voi saada esimerkiksi kullanarvoisen asekotelon, jossa voi säilyttää ylimääräistä tussaria. Hopeasijakin on tavoittelemisen arvoinen, kun siitä voi irrota esimerkiksi puolikas pykälä lisää elinvoimaa. Bonukset eivät ole elämän ja kuoleman asioita, mutta ne ovat silti kelpo kannustimia.
Ristiriitoja
Xbox 360:n lanseerauspeliksi valmistunut alkuperäinen Condemned: Criminal Origins (Pelit 1/2006, 90 pistettä) jäi syyttä suotta vähälle huomiolle. Kieroutuneen sarjamurhaajan jäljittäminen hulluksi tulleessa kaupungissa oli aidosti hyytävä pelikokemus. Toimintatrillerinä se oli myös selvästi eheämpi kokonaisuus kuin liian suurta palaa haukkaava jatko-osansa. Huono-osaisten hakkaamisessa peli toki kunnostautui jo ensiosastaan lähtien.
En hirveästi lämmennyt Condemned 2:n iskusarjoihin perustuvalle taistelusysteemille. Sarjat muodostetaan liipaisimien ja tattien painallusten yhdistelmistä. Ulkoa opettelua vaativa iskukikkailu tuntuu jokseenkin kankealta verrattuna ykkösosassa hyvin palvelleisiin perushuitaisuihin, potkuun ja torjuntaan.
Mukaan ängetty kahdeksan pelaajan moninpeli on tarpeeton lisä. Sekavat mäiskintähärdellit minikokoisissa kentissä ovat harvinaisen yhdentekevä kokemus. Ison plussan jatko-osa ansaitsee läpipeluun jälkeen avautuvasta räiskintäpelioptiosta. Ampuma-aseiden harvinaisuuteen ja ammusten rajallisuuteen perustuva peli kääntyy päälaelleen, kun räiskintämoodi varustaa pelaajan loputtomilla panoksilla. Katujen kevätpuhdistus voi alkaa!
Condemned 2 on väkivaltaviihdettä sanan varsinaisessa merkityksessä, joten sen arvioinnissa on vaarana ylilyönteihin sortuminen. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sormi pystyssä tuomitseminen ei ole sen järkevämpää kuin silmien ummistaminen pelin vähintäänkin arveluttavalta arvomaailmalta. Yhteiskunnallisesti tiedostava minäni ei osaa tulkita peliä muuten kuin huono-osaisia mitätöivänä täsmähyökkäyksenä. Elämme kuitenkin monimutkaisia aikoja, joten osaan myös nauttia tällaisenkin pelin annista eräänlaisena kiellettynä paheena.
Pitäkää silmänne auki.
86
