"Oisko johtajalla heittää eur.." Klomp! Jokainen ihminen on lankun arvoinen.

Hui kauheaa, nyt tehdään pelejä syrjäytyneiden pieksemisestä. Xbox 360:lla debytoinut Condemned (Pelit 1/06, 90 pistettä) on F.E.A.R.in velipuoli. Se on kuin japanilainen kauhuelokuva: täynnä tunnelmaa, mutta käsikirjoitus on pahassa mielessä outo.

Hyvän pihvin tavoin Condemned on raaka ja verinen. Poliisimurhaajaksi lavastettu FBI-agentti Ethan Thomas jahtaa sarjamurhaajia sarjamurhaavaa sarjamurhaajaa. Samaan aikaan, ilman sen kummempia selityksiä, maailma on mennyt mullin ja mallin.

Korppi-influenssa näyttää tiputtaneet mustasiivet taivaalta raadoiksi maahan. Joka nurkka nitkuu erilaisia groteskeja narkkareita, palomiehiä tai muuten vain seonneita yksilöitä. Miksi? Peli ei koskaan kerro.

Jos tästä raa'asta pelistä nousee eduskunnassa haloo, syy on selkeä. Condemned kertoo mitä tapahtuu, kun mielenterveystyöltä otetaan liikaa rahaa eduskunnan lisärakennuksiin.

Putki ottaa päähän

Condemned on putkijuoksua rappiolla olevissa rakennuksissa, joita asuttavat ilmeisesti rappiolla olevat rähjäävät. Kun ruudussa niin lukee, kaivetaan puoliautomaattiset rikospaikkatutkintavälineet esiin. Jopa biologinen näyte menee lankoja pitkin analyysiin kun sitä sojottaa ihmevärkillä. Tulokset käsitellään sekunneissa ja Rosa kertoo niistä soittamalla kännykkään. Edes keskellä murhanhimoisia joutopenoja vilisevää varastoa ei Thomas tajua pistää kapulaa äänettömälle.

Pelin suurin yllätys on se, että tuliaseet ovat sivuosassa. Condissa mätetään mies miestä vastaan sillä mitä ympäristöstä irtoaa, eli putkenpätkillä, kakkosnelosilla, palokirveillä tai vaikka kaapin ovilla. Thomas kantaa tasan yhden aseen, tuli tahi lyömä. Hän ei osaa pölliä ammuksia tuliaseista ja pistää taskuun, ei edes ladata tyhjentyvää pyssykkää. Kyllä tulee varhaislapsuus mieleen, kun mitään ei osaa, mitään ei saa tehdä ja kädestä pidetään koko ajan.

Lankulla turpaan

Condemnedin oma temppu on raaka lähitaistelu. Irvokkaat zombeilta tuntuvat syrjäytyneet (tai jonkun ihme ilmiön muuttamat) viholliset käyvät raa'asti päälle tavalla, joka saa adrenaliinin kuohumaan ja sydämen pumppaamaan. Ottelussa on ennenäkemätöntä raivoa ja fyysisyyttä. Thomas voi lyönnin ja torjunnan lisäksi jakaa monoa, ja aina välillä vihollisen voi lopettaa lapsilta kielletyllä lopetusliikkeellä. Vakiovarusteena Thomasilla on taser, jonka sähköshokki jopa tappaa heikoimmat ruikulit. Plussaa siitä, että viholliset tappelevat myös keskenään.

Kannattaa heti kättelyssä säätää optioita niin, etteivät ruumiit välittömästi haihdu. Kiitos Xbox360-alkuperän, grafiikka on vallan kunnollista, ja kuten F.E.A.R. todisti, Monolith hallitsee tunnelman luonnin kuvan ja äänen taitavalla yhteistyöllä. Poikkeuksellisen hidasta haahuilua katkovat kauhua herättävät hetket. Pelin saa tallentaa missä haluaa, konsolialkuperästä muistuttaa se, että joka kentässä voi etsiä ja kerätä kuusi linnunraatoa sekä kolme metallipalaa. Kuka jaksaa ja miksi?

P.E.L.K.O. on avain. Jos se kääntyi sinun lukossasi, Tuomitulla on hyvät senssit. Minulle homma maistui sellaisin tunnin pätkinä, sitten alkoi toisto haitata. Mieleen jäävään lopputaisteluun ja piiiitkän lopetusanimaatioon kuluu sellaiset kymmenisen tuntia. Se on sopiva kesto, enempää ei tarvita.

Call of Cthulhun PC-versioon ihastuneena toivon, että Monolith pistäisi sen japanilaisiin kauhuelokuviin seonneen kirjoittajan hetkeksi lomalle. Pelin heikoin lenkki on käsikirjoitus, jonka mielestä rähjäisissä rakennuksissa vaeltelusta saa vetävää draamaa, kun pimeydestä kuuluu rapinaa ja kummitusääniä. Peli esittää liikaa kysymyksiä joihin se ei anna vastauksia, ihan kuin tämä olisi jonkun sarjan ensimmäinen osa.